Uskonto kuuluu ihmisyyteen. Kaikista maailman olennoista vain ihmisellä on uskonnollista käyttäytymistä. Uskonto ei ole vain opittu asia, vaan synnynnäistä. Se kuuluu ihmisen biologiaan. Se syntyy joidenkin mukaan siitä todellisuudesta, että ihminen tietää kuolevansa. Uskonto on tuon kuolematietoisuuden mukanaan tuoman rajallisuuden ymmärtämistä ja rajan yli katsomista tai pyrkimistä.
Länsimaisessa kulttuurissa uskonto on pitkään ollut kristinuskoa. Kristinuskon kannattajia on Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa selvä enemmistö. Ja kuitenkin voimme puhua kristinuskon kriisistä. Usko ei näytä merkitsevän kovin paljon edes kirkon jäsenille. Aktiivisten kirkossakävijöiden lukumäärä näyttää jatkuvasti vähenevän, myös omassa kirkossamme. Kirkon jäsenmäärä pienenee koko ajan. Mitä on tehtävissä?
”Ecclesia semper reformanda est”, sanoi Luther. Kirkon on uudistuttava jatkuvasti. Tämä haaste on meillä otettu niin tosissaan kuin sen voi ottaa. Tässä yhteydessä ei ole järkevää luetella, miten me olemme uudistaneet ja uudistamassa tätä kirkkoa pala palalta. Tilastojen valossa uudistustyö on kuitenkin turhaa. Uusia jäseniä jumalanpalveluksiin ei ole tullut eikä kirkon jäsenmäärä näytä kasvavan. Sisäpiirin porukka iloitsee uudistuksista ja on ainakin näennäisesti entistä sitoutuneempi ja innostuneempi kirkon toiminnasta, mitä nyt työntekijät ovat uudistusten keskellä uupuneita ja kiusaavat toisiaan. Tarvittaisiinko radikaalimpaa uudistusta?
Tätä mieltä on ainakin anglikaaninen piispa John Shelby Spong. Spong on amerikkalainen Newarkin hiippakunnan emerituspiispa, joka on lähtenyt uudistamaan kirkkoaan – eikä vain omaa kirkkoaan, vaan koko globaalia Kristuksen kirkkoa. Spong herättää maailmalla voimakkaita reaktioita, joten lienee aiheellista kuohuttaa myös tänne Pohjois-Savoon kokoontuneen papiston mieltä. Täältä uskon uudistusta on ennenkin haettu.Teismi on kuollut
Spongin lähtökohta on teistisen jumalauskon konkurssi. Hän kiteyttää sen sanoiksi: teismi on kuollut. Teismi on tietosanakirjan (Facta 2000) mukaan ”käsitys, jonka mukaan on olemassa persoonallinen, maailmankaikkeutta kaitseva jumaluus. Teismille vastakkainen käsitys on” – tietosanakirjan mukaan – ”ateismi”. Onko piispa Spong siis ateisti? Ei. Hänen mukaansa teismi on kuollut, mutta Jumala ei. Teismi on Jumalaa koskeva määritelmä. Tämä määritelmä ei enää toimi. Se on aikansa elänyt, kuollut. Teistinen jumalakäsitys kuuluu antiikin ajan ja keskiajan prekopernikaaniseen ja prenewtonilaiseen maailmankuvaan. Postmodernin aikakauden ihmiselle tämä maailmankuva ei ole enää tosi, vaikka monet haluavat pitää kiinni siihen sidoksissa olevasta jumalakäsityksestä. Tästä johtuu kristinuskon kriisi. Tarvitsemme uuden, non-teistisen määritelmän Jumalasta. Jumala on.
Nykyajan ihmisen kokemus on, että Jumala ei puutu tämän maailman tapahtumiin ihmeiden välityksellä. Ihmeiden aika on ohi. Tällä tarkoitetaan tavallisesti, ettei ihmeitä oikeastaan koskaan ennenkään ole sattunut, mutta ihmiset eivät ole ymmärtäneet luonnonlakien toimintaa, vaan ovat pitäneet monia sellaisia asioita yliluonnollisina ihmeinä, mille tämän päivän ihminen osaa antaa luonnollisen selityksen. Teistiseen jumalakäsitykseen on olennaisesti kuulunut, että tuonpuoleinen Jumala on puuttunut tarkoituksellisesti tämän maailman tapahtumiin ja tulee jatkossakin puuttumaan. Tämä ei ole pelkkää luonnonlakien mukaista tapahtumista, vaan myös yliluonnollista, suoraa toimintaa. Tällaisesta jumalakäsityksestä on kristinuskossa ollut aina kyse. Mutta nyt se ei enää toimi. Jumala on vaiennut.
Koska teismi on kuollut, on sen täytynyt myös syntyä. Teismin syntyä kuvaavat Paul Tillich ja Sigmund Freud. Tillichin mukaan teismin lähtökohtana on ”ei-olemisen shokki”. Freud kutsui sitä ”itsetietoisuuden traumaksi”. Tällä he viittaavat evoluution siihen vaiheeseen, jolloin ihminen tuli tietoiseksi itsestään ja erillisyydestään. Freudin mukaan ego ilmaantui idin rinnalle ja superego alkoi kehittyä. Ihmisenä oleminen on tietoisuutta. Tietoisuutta rajallisuudesta, erillisyydestä ja lopusta. Se synnyttää myös ahdistusta. Sitä me yritämme kaikin keinoin välttää, mutta näiden herrojen mukaan sama tekijä, joka synnyttää ihmisessä ahdistusta, tekee hänestä ihmisen.
Tämä tieto itsestä, ahdistus, angsti, erottaa ihmisen olennaisesti kaikista muista olennoista. Se on ihmisen ominaisuus, jonka kanssa on opittava elämään. Ja vaikka ihmiskunta on vielä varsin nuori koko maapallon eliöstöä ajatellen, me olemme kehittäneet keinoja hallita tätä ahdistusta tai ainakin tulla jotenkin toimeen sen kanssa. Ahdistusta on vähentänyt tietoisuus siitä, että kuuluu johonkin ryhmään. Tällä ryhmällä on myös oltava johtaja. Aina parempi, jos tällä johtajalla on ominaisuuksia, joita muilla ei ole. Hyvällä johtajalla on jumalallisia ominaisuuksia. Hyvä johtaja tarjoaa turvaa ahdistuneelle ihmiselle. Paras johtaja on luonnollisesti sellainen, joka pystyy hallitsemaan niitä rajoja, jotka synnyttävät ahdistusta. Teistinen Jumala on tällainen johtaja. Teismi syntyi turvallisuuden tarpeesta.
Kaikki maailmanuskonnot ovat teistisiä uskontoja. Oman traditiomme alkujuuret ovat heprealaisessa uskossa Jahveen oman kansan johtajana, kansansa valinneena Jumalana, jonka käsissä ovat elämän ja kuoleman avaimet. Tämän Jumalan uskotaan johtaneen kansaansa vuosisadasta toiseen. Juutalaisuudesta kristilliseen kirkkoon. Jumala on tarjonnut suojan ahdistusta vastaan.
Teistinen Jumala on kuitenkin tullut suurelle osalle ihmiskuntaa täysin tarpeettomaksi. Ei niin, että ahdistus olisi vähentynyt. Päinvastoin. Jumala vain ei enää kykene poistamaan ahdistusta. Kun ihmiskunnan tieto lisääntyi, Jumalaa ei tarvittu enää täyttämään tiedon aukkoja. Teistinen Jumala ei kelpaa enää tyynnyttämään sitä hysteriaa, joka syntyy ihmisen rajallisuuden tajuamisesta.Teistinen jumala-käsitys kristinuskon ytimessä?
Kristinuskon juuret ovat juutalaisuudessa. Molempien uskontojen Jumala-käsitys on tähän saakka ollut vahvasti teistinen. Jumalan määritelmään on kuulunut, että hän on itsenäinen persoonallinen ”olento”, joka puuttuu ihmisten elämään. Silti kristinuskossa ja jo sen taustalla olevassa Vanhan testamentin uskonnossa on myös non-teistinen ulottuvuus, jota voisi luonnehtia Pyhyydeksi ja ”ei-hallittavaksi” tai ”ei-käsitettäväksi” Jumalaksi. Israelin uskonnon peruskertomuksena pidetään Exodusta. Jahve ilmoittaa itsensä Moosekselle sanoen nimekseen ”Minä olen se joka olen” (2 Moos 3:14). Jahvea, josta ensin tuli ainoa hyväksyttävä Jumala ja sitten ylipäätään ainoa Jumala, ei kuvata, toisin kuin naapurikansojen uskonnoissa. Jahvesta ei saanut tehdä minkäänlaista kuvaa (2 Moos 20:4). Jahve on Jumala, joka ei alistu ihmisten määritelmiin. Vaikka ihminen luonnostaan haluaa ”määritellä” kaiken, Israelin Jumalaa ei pysty onnistuneesti määrittelemään. Hän on aina enemmän kuin kuvaukset hänestä. Israelin uskonnossa edes Jumalan nimeä ei saa mainita. Nimen lausuminen merkitsee tuntemista. Jumalan nimeä ei saa mainita, koska ihminen ei voi tuntea Jumalaa, ei hallita häntä eikä määritellä häntä tyydyttävästi. Jumalan sitominen ihmisten määritelmiin on epäjumalan palvelemista. Se johtaa kiistoihin oikeasta opista, siitä, kenen määritelmä Jumalasta on paras tai oikea. Ihmisen pyrkimys hallita myös Jumalaa on johtanut polttorovioihin, tappotuomioihin, toisten tuomitsemiseen ja leimaamiseen – kaikki tämä Jumalan nimessä. Milloinkohan kristikunta oppii, että Jumala on jotain muuta kuin ihmisten parhaimmatkaan määritelmät hänestä?
Yksi kristittyjen tunnetuimmista ja tiukimmista määritelmistä koskee Jumalan kolminaisuutta. Me sanomme, että Jumala on kolmiyhteinen. On kuitenkin muistettava, että me emme todellisuudessa voi tuntea Jumalan olemusta. Jumalan kolmiyhteisyys on nähtävä ihmisen yrityksenä määritellä Jumala tai ihmisen kokemus hänestä. Spong toteaakin: ”Juutalaiset ymmärsivät, että Jumala ei asu käsin tehdyissä alttareissa tai temppeleissä. Kaksituhattaluvun kristittyjen pitäisi jo ymmärtää, että Jumala ei asu myöskään ihmisten muotoilemissa uskontunnustuksissa tai opinkappaleissa.”
Spong toteaakin: ”Juutalaiset ymmärsivät, että Jumala ei asu käsin tehdyissä alttareissa tai temppeleissä. Kaksituhattaluvun kristittyjen pitäisi jo ymmärtää, että Jumala ei asu myöskään ihmisten muotoilemissa uskontunnustuksissa tai opinkappaleissa.”
2. Mooseksen kirjassa kerrotaan, miten Mooses halusi nähdä Jumalan (2. Moos. 33:12–23). Jumalan näkeminen on juutalaisuudessa absurdi ajatus. Ei kukaan voi nähdä Jumalaa ja jäädä henkiin. Kertomus Mooseksesta osoittaa, miten Jumala on kaiken ihmisen määrittelyn yläpuolella. Nykykielellä voisimme sanoa: Jumala on non-teistinen. Aivan niin kuin Mooses, me voimme nähdä Jumalasta vain selkäpuolen – hänen jälkensä.
Mutta jos Jumalaa ei voi mitenkään määritellä, miten me voimme sanoa mitään Jumalasta? Spong puhuu Jumalan ”jalanjäljistä”, siitä vaikutuksesta, joka Jumalalla on tähän maailmaan. Jumalan jalanjälkiä ovat elämä, oleminen ja rakkaus. Ei ole elämää ilman Jumalaa, sillä kaikki elämä kertoo Elämän lähteestä, Luojasta. Jumala on kaiken olemisen perusta. Ei ole mitään ilman Jumalaa. Ja vielä Jumalan teot ovat nähtävissä rakkaudessa. Rakkaus on Jumalasta lähtöisin.
Ihmisen suhdetta tähän Jumalaan me nimitämme uskoksi. Se on uskoa eikä näkemistä tai tietämistä. Usko Jumalaan, joka on elämän, olemisen ja rakkauden lähde, merkitsee ihmiselle elämän kunnioittamista, uskallusta olla oma itsensä ja rakastamista.Jeesus, maan päällä kulkeva teistinen Jumala?
Vanha testamentti osoittaa, että Jumala ei edes tuolloin, kaksituhatta vuotta sitten, sopinut ihmisen määritelmiin hänestä. Ja silti sama kirjakokoelma todistaa vahvasti, että Jumala on. Toki Jumalasta puhutaan usein teistisin sanakääntein ja jopa hyvin antropomorfisesti. Meillä on vain nämä inhimilliset sanat ja käsitteet, joilla me yritämme kertoa itsellemme ja toisillemme, mitä Jumala meille merkitsee. Mutta entä Uusi testamentti? Entä Jeesus Nasaretilainen, Jeesus Kristus? Eikö hänen elämänsä, sellaisena kuin se on kuvattu Uudessa testamentissa, ole vahva osoitus taivaassa asuvasta Jumalasta, joka tulee maan päälle pojassaan – siis teistisestä Jumalasta.? Uuden testamentin monet kertomukset kertovatkin Jeesuksesta, joka on kuin maan päällä kulkeva teistinen Jumala. Hän syntyy ihmeellisellä tavalla neitsyestä ja kohoaa lopulta pilvissä taivaaseen. Tällä välillä hän kävelee vetten päälle, tyynnyttää myrskyn, herättää kuolleista, parantaa sairaita ja ruokkii tuhansia ihmisiä viidellä leivällä ja kahdella kalalla. Hän on teistisen Jumalan inkarnaatio. Mutta onko tämä ainoa kuva hänestä? Entä jos tämä kuva Jeesuksesta on niin vahvasti aikaan sidottu, että siitä luovutaan. Mitä jää jäljelle?
Yritys ymmärtää myyttisestä maailmankuvasta vapautettua Jeesusta ei ole uusi ilmiö kristikunnan historiassa. Valistusajasta lähtien monet tutkijat ja papit ovat demytologisoineet Jeesuksen. Tätä demytologisointia on tehty tutkijankammioissa ja saarnastuoleissa. Yleensä jäljelle on jäänyt suuri opettaja, esikuvallinen ihminen tai sympaattinen psykologi. Tämä tulos ei ole kuitenkaan tyydyttävä. Onko Jeesus vain jalon ihmisen malli? Ei. Hän on enemmän. Usko sanoo, että hän on Jumala, mutta ei teistinen Jumala.
Historiallisen Jeesuksen ja Uuden testamentin tutkimus on osoittanut, että varhaisimmassa kristinuskon kehitysvaiheessa Jeesusta ei vielä nähty teistisen Jumalan inkarnaationa. Varhaisimpina kristillisinä teksteinä pidetään Paavalin kirjeitä, Q-dokumenttia ja mahdollisesti Nag Hammadista löytyneen Tuomaan evankeliumin taustalla olevaa Jeesuksen sanojen kokoelmaa. Yhdessäkään näistä lähteistä ei ole ihmekertomuksia eikä niissä puhuta Jeesuksen syntymästä yliluonnollisena tapahtumana. Silti kaikissa näissä varhaisissa teksteissä ymmärretään Jumalan toimineen Jeesuksessa aivan ainutlaatuisella tavalla. Paavalille ja Jeesuksen sanoja tallentaneille yhteisöille Jeesus oli enemmän kuin hyvän ihmisen malli. Hän oli uskon kohde. Hän oli heille elävä Herra. Ja kuitenkin hän oli heille ihminen, joka oli Jumalan hengen valtaama. Sitä hän oli vielä Markuksen evankeliumin kirjoittajallekin, joka kuvaa evankeliuminsa alussa, miten Jumalan Henki laskeutuu Jeesukseen kyyhkysen tavoin (Mark 1:9-11). Markuksen evankeliumin ihmekertomukset ovatkin ymmärrettävissä juuri tästä lähtökohdasta käsin: Jeesus toimii Jumalan Hengen vaikutuksesta. Hän oli Markukselle varmasti Jumalan Poika, mutta Markus ei tällä tarkoittanut sitä, että Jeesus olisi ollut itsekin teistinen Jumala. Hän oli ihminen. Mutta tässä ihmisessä toimi Jumala. Vasta Markusta myöhäisemmissä Uuden testamentin kirjoituksissa Jeesusta ryhdyttiin pitämään maan päällä kulkevana Jumalana. Yhtenä merkittävänä tekijänä tässä kehityksessä oli epäilemättä kreikkalainen kulttuuri, jolle maan päällä kulkeva ja voimatekoja tekevä ihmisen hahmossa oleva jumala ei ollut mitenkään vieras ja uusi asia.
Ei ole mikään ihme, että Jeesus nähtiin teistisen jumalan inkarnaationa. Jokin hänessä ja ennen muuta hänen kuolemassaan ja ylösnousemuksessaan sai aikaan sen, että häneen liitettiin jo varhain ”jumalallinen luonto”. Spong kysyykin: jos tämä Jeesuksen jumalallisuus ei ollut alkuperäistä, voidaanko tämä teistinen jumaluus myöskin riisua häneltä? Seuraukset tästä olisivat vakavat. Spongin mukaan se voi merkitä kristinuskon loppua. Mutta jos tästä teistisestä käsityksestä ei uskalleta luopua, kristinuskon loppu tulee vielä varmemmin. Siksi tarvitaan uudistusta, kristinuskon päivittämistä.
Spongin mukaan on täysin mahdollista nähdä Jeesus jumalana ilman teististä viitekehystäkin. Hän on Jumala, sillä hänessä oli ja on elämä aivan toisella tavalla kuin ihmisessä yleensä. Tähän elämään hän kutsuu ja auttaa meitäkin. Tämä elämä on uskallusta elää, elämän valtaamaksi tulemista, läsnäoloa omassa elämässään ja tässä maailmassa. Jeesus on Jumalan Poika myös siinä mielessä, että niin kuin Jumala on olemisen perusta, yhteydessä Jeesukseen me pääsemme osallisiksi tästä olemisesta. Oleminen on lahjaa, se on enemmän kuin tekeminen. Me olemme Kristuksessa. Kolmanneksi Jeesus on Jumala, sillä Jumalan rakkaus näkyy hänen elämässään erityisen selvästi. Jumalan rakkaus on rajoja murtavaa rakkautta. Jumalan rakkaus kohdistuu siihen, mitä ihmiset halveksivat, perinteisen kristinuskon kielellä sanottuna: syntiseen ihmiseen. Juuri tällaista on Jeesuksen rakkaus jo Uuden testamentin kertomuksissa.Voiko kristinuskoa uudistaa Spongin ehdottamalla tavalla?
Uskon, että jokaiselle teologille kirkon jatkuva uudistuminen on tärkeää. Me tarvitsemme kristinuskon päivittämistä. Kristinusko on jo luonteeltaan ajassa elävää ja alati muuttuvaa, vaikka sen ydintä pidetäänkin muuttumattomana. Kristinuskon on uudistuttava pysyäkseen hengissä. Tämä uudistus ei voi koskea vain rakenteita, sen on oltava perusteellisempi. Joskus vanhaa taloa ei kannata enää korjata, vaan sen paikalle on rakennettava uusi. Tässä uudisrakentamisessa voidaan käyttää vanhasta, aikansa palvelleesta ja arvokkaasta rakennuksesta ne osat, jotka vielä kestävät. Mutta onko piispa Spongin suunnittelema rakennus kestävä? Palveleeko se tarkoitustaan uuden vuosituhannen kirkkona?1) Perustuu alustukseen Kuopion hiippakunnan papiston kokouksessa 9.–10.7.2002. Alustus julkaistaan samoihin aikoihin myös Kuopion hiippakunnan tiedotuslehdessä Capitolissa 3/2002.