Miten kiinnostuksesi Eino Leinoon sai alkunsa?
Leino kuului lapsuuteni maisemaan sillä tavalla, että meillä oli Kukkiajärvellä Siikasaari, pieni saari, ja siinä vieressä oli Ahonsaari, jossa Leino vietti v. 1914 aikaa, paossa maailmansotaa Hella ja Sulo Wuolijoen huostassa. Tällä järvellä näin Sulo Wuolijoen, kun olin lapsi. Hän oli yhä hengissä, mutta jo sokea vanhus. Näinkin legendat liittyivät toisiinsa. Isoveljeni siteerasi mielellään Leinon runoa Mitä kerrotte Kukkian kultaiset laineet. Äiti taas oli Kajaanista ja tunsi sillä tavalla Leinon, oli nähnyt hänet ja niiannut pienenä tyttönä tälle ja Lömpummin sakille.
Luin Leinoa ja pidin, mutten ollut kauhean innostunut. Olin Otavassa kustannustoimittajana. Silloinen esimieheni Paavo Haavikko, joka oli kirjallisena johtajana, perusti Delfiini-sarjan ja halusi siihen runojakin. Hän pyysi, että tekisin Leino-valikoiman. Aikaa oli tosi vähän. Menin hakemaan arkistosta kaikki Leinon kirjat, luin ne ja tein valikoiman. Se oli ensimmäinen kerta, kun luin Leinon tuotannon alusta loppuun. Se oli 1970-lukua. Siitä lähtien 30 vuotta on tullut tehdyksi yhtä ja toista. Ensin pakon edessä – noin sanotun pakon, työpakon – sitten omasta halusta. Aina yksi asia on johtanut toiseen, uusi tieto uuteen tietoon. Sitten 1990-luvun lopussa käsitin tietäväni sen verran, että voisin yrittää pientä elämäkertaa. Ainoa, joka oli olemassa, oli tämä Onervan kirjoittama elämäkerta, erittäin hyvä, mutta siitä Onerva oli jättänyt itsensä täysin pois. Ja niin näiden asioiden täydentämisen vuoro tuli.
Sitten kirjoitin tämän pienen Leino-elämäkerran; minun piti tehdä siitä kuvaelämäkerta, mutta se kasvoi ja kasvoi niin, että kuvateksteistäkin tuli sivun mittaisia. Se oli aika huvittavaa, etten millään saanut sitä pysymään sellaisena pikku kirjana kuin olin ajatellut. Tuli Leinon juhlavuosi, ja ajattelin että yritän tehdä sen paremmin. Soitin SKS:n arkistoon Anna Makkoselle ja kysyin, että milloin se Onervan salainen arkisto oikeastaan avautuu. Hän vastasi, että kahden viikon päästä. Olin siellä paikalla kello 10 sinä päivänä kun oli lupa. Olin ainoa, joka oli siitä kiinnostunut. Sain mielettömän määrän lisäpapereita – ja petyin, koska siellä oli vain yksi Leinon kirje. Rupesin lukemaan niitä muuten vain, ja yhtäkkiä käsitin: ei, mikä pettymys tämä on, tämähän antaa koko aikakauden, nämä ihmiset ja kaiken muun! Yhtäkkiä olin innostunut Madetojan tavasta kirjoittaa nuoruuden kirjeitä ja vieläkin innostuneempi Onervasta. Sitä kautta tuli pian ajatus tehdä tämä dubbelielämäkerta, trippelielämäkerta tai miksi sitä kutsuisikaan.

Millainen persoona oli nuoren ja lahjakkaan runoilijan takana?
Olen joutunut Leinon lapsuutta toki paljon miettimään. Alku näyttäisi siltä, että Leinon kohtalo olisi peräkamarin pojan kohtalo. Koska hän on yksinäinen lapsi, viimeinen isosta sisarussarjasta, asuu äidin kanssa, rakastaa äitiään, palvoo äitiään. Äiti imettää häntä kolmevuotiaaksi. Näistä lähtökohdista olisi melkoinen vaara jäädä äidin luo. Mutta niin ei käy. Ensin tulee vieras paikalle ja ihmettelee, miten noin iso poika imee vielä äidin rintaa – ja se loppuu siihen. Sitten Leino lähtee maailmalle opiskelemaan, irrottautuu kodista: 8-vuotiaana Kajaani, Oulu, sitten isä kuolee, kun Leino on 12-vuotias, sitten Hämeenlinna.
Leino kirjoittaa äidilleen Hämeenlinnasta kirjeitä, joissa hän haluaa sanoa sydämensä tunteet. Niissä Leino on se varhaisvanha, joksi hän aina itseään kutsui. Hän on vanhempi kuin ikäisensä, yrittää olla aikuinen, ikään kuin lahjoittaa tunteensa äidilleen, jonka hän tietää kuolevan. Teoksessaan Elämäni kuvakirja Leino kirjoitti hauskan lauseen, joka kuuluu suunnilleen näin: ”Olen ikuisessa kiitollisuudenvelassa mammamamellan armollisille antimille.” Siihen liittyi tämä rinnan imeminen ja läheisyys, lämpö, sellainen täydellinen turva, täydellinen hyväksyntä.
Olen päätynyt ajattelemaan, että me monetkin etsimme alitajuisesti – varsinkin pojat – äidin rakkautta, jota usein saamme niin varauksetta. Sitten jokainen nainen joutuu tietämättään testiin, emmekä mekään ehkä ajattele sitä. Leinolla oli valtava halu rakastaa ja olla kaikkivoipa. Tätä samaa hän halusi itselleen – ja näyttää siltä, ettei koskaan saanut. Miten voisikaan, ei aikuisten ihmisten rakkaus ole sellaista. Katson, että tässä tunnepuolessa Leino jäi, niin kuin Onerva sanoi, jättipalleroiseksi. Mutta sitten toisaalta: miten hienosti, vilpittömästi ja tavallaan viattomasti hän pystyi antamaan tuntonsa runoihin. Niissä ne ovat universaaleja, ja elävät omaa elämää, toisella tavalla.
”Katson, että tässä tunnepuolessa Leino jäi, niin kuin Onerva sanoi, jättipalleroiseksi.”

Kerrot, kuinka vuosisadan alussa nuori Hilja Onerva Lehtinen oli saanut tehtäväkseen pyytää Leinolta juhlarunoa Jatko-opiston konventtia varten. Keskustelun edetessä monipuolisesti lahjakas tyttö kertoi omista harrastuksistaan ja kysyi, mille taiteen alalle hän olisi soveliain. Leino toteaa iloisesti: ”Menkää naimisiin.” Onerva loukkaantui…
Kun tavataan uudestaan toisissa merkeissä, Leino rakastuu kerta kaikkiaan, jättää siltä istumalta Freya Schoultzin, joka minun analyysini mukaan ei kuitenkaan ollut erityinen hengen kumppani, vaan pikemminkin kaunis nainen, johon Leino oli ihastunut. Leino löysi Onervasta sielun siskon ja elämäntoverin mahdollisuuden – ja hienon runoilijan. Leino rupeaa päsmäämään; hän haluaa olla oppimestari ja kirjoittaa Onervan runoja uusiksi. Se on virhe numero yksi – monessakin mielessä, varsinkaan kun ne runot eivät sitä edes tarvitse. Onerva taas oli ihan vastaavanlainen tapaus kuin Leino. Kun hänen äitinsä vietiin mielisairaalaan, tyttö oli 6–7-vuotias, ja hänelle jäi vain isä eli pappa, ja papan rakkaus. Pappa taas antoi kaiken samalla tavalla kuin äidin rakkaus antoi Leinolle. Tulkintani mukaan molemmat etsivät – toinen isää, joka hyväksyy, antaa kaiken ja rakastaa koko ajan, toinen taas äitiä. Kaksi tällaista ihmistä ei pärjää, ei vain voi pärjätä. Kaiken lisäksi Onerva oli todella omaääninen hieno runoilija, oikeastaan turhankin hieno Leinon varjoon. Siinä oli tavallaan kaksi rivaalia vierekkäin, ja se oli muutenkin hankala tilanne, vaikka he olisivat hyväksyneet toisensa. Näen, ettei siitä liitosta olisi koskaan tullut millään tasolla mahdollista.
Tämän olen ymmärtänyt myös Onervan kaikista omista viitteistä. Ainoa kerta kun he yrittivät yhteistä elämää Roomassa talvella 1908/09, heillä oli eri huoneet, kuten siihen aikaan kaikilla. Leino oli vaikea matkakumppani ja mikään ei sujunut. Leino kerran itsekin sanoi yhdessä kirjeessään mielestäni todella merkitsevän lauseen, joka viittaa heidän yhteiselämänsä onnettomuuksiin. Hän oli varma siitä, että kaikki heidän elämässään olisi mennyt hyvin, jos heillä vain olisi ollut kunnollinen sänky. Se on aika surullinen lause. Kertoo tosi paljon.

Sinulle paljastui arkistosta mielenkiintoisia asioita…
Paljastui yhtä ja toista – muun muassa kävi ilmi, että toisin kuin Madetoja ja Onerva olivat väittäneet menneensä naimisiin v. 1913, he olivatkin avioituneet v. 1918, eläneet siihen asti avoliitossa ja synnissä, mikä oli hyvin mielenkiintoinen asia. He olivat salanneet sen huolellisesti kaikilta. Madetojan äiti ei ilmeisesti olisi kestänyt sitä.

Ilmeisesti Leino tiesi?
Leino tiesi, koska nyt Leinon kirjeiden viittaukset, jotka ovat käsittämättömiä, saavat merkityksen.

Huomasin Leinon kirjeestä Onervalle (10.10. 1917) lauseen: ”Menet vielä naimisiin siellä.”
Joka on ihan järjetön ihmiselle, jonka pitäisi olla naimisissa. Leino tiesi, ja sen takia Leinon suhde Onervaan oli jatkunut aika kiihkeänä, ihan toisenlaisena kuin kuvittelisi. Pidin sitä jopa omituisena, miten Leino yrittää yhä noin sanotusti pokata Onervaa, kun tämä on kuitenkin naimisissa Madetojan kanssa. Mutta todellisuudessa hän koki vielä mielessään, että hänellä on vapaat kädet. Ja Onerva ei osannut päättää. Kyllä se on ollut aivan ihmeellinen tarina. Sitten se päättyi siihen, että Onerva käsitti Leino alkaneen olla aivan liian epävakaa ihmisenä ja elämänkumppanina ilmeisesti mahdoton. Henkisenä elämänkumppanina hän kuitenkin oli älyttömän tärkeä. Siitä tuli tämä Onervan kehittämä käsite Siamin kaksosista.

Käsittääkseni Leino sairastui, kun Onerva ja Madetoja menivät naimisiin.
Kyllä, löysin sattumalta tiedon, että silloin kun Onerva ja Madetoja vihittiin marraskuun 4. päivänä 1918, Leino oli joutunut Eiran sairaalaan. Siellä hän makasi sekavassa tilassa, eikä piitannut pätkääkään, kun Aino Kallas tuli sinne. Kallas rakasti Leinoa hullun lailla ja Leinonkin periaatteessa olisi pitänyt yhä rakastaa häntä. Mutta näin ei vain käynyt. Kallas purki taas tilannetta päiväkirjoissaan. Syntyy ristivalotus. Kannattaa aina ottaa uusi lähde ja katsoa samaa asiaa toiselta kannalta. Silloin vasta asiat usein saavat täydemmän merkityksen.
Aino Kallas rakasti Leinoa hullun lailla ja Leinonkin periaatteessa olisi pitänyt yhä rakastaa häntä. Mutta näin ei vain käynyt.
Mutta hengen liitto kesti, se kesti aina. Varsinkin kun he olivat etäällä toisistaan, rakkaus kasvoi suuriin mittoihin – myös Onervalla. Silloinkin kun Leino oli jo menotiellä 1920-luvulla, Onerva istui Pariisissa ja kirjoitti Leinolle kortin: ”Olen niin yksin kuin hiekanjyvä Saharan erämaassa.” Ikään kuin valtava avunhuuto, vaikka hänellä oli mies ja rakkautta! Mutta Madetoja oli säveltämässä muualla, ja Onerva istui Pariisissa muistelemassa menneitä. Yhtäkkiä se oli taas Leino, jota Onerva kaipasi; ajatukset aina palasivat Leinoon.
Toinen suuri todistus rakkaudesta on tämä elämäkerta. Se on niin monessa mielessä Onervan rakkauden tunnustus. Hän ymmärtää Leinon jokaisen käänteen. Silloinkin kun Leino on ollut typerä, ikävä ja lapsellinen, kaikki saa hyvän selityksen. Leino on ihminen, jota Onerva arvostaa. Hän käyttää Leinosta saksalaista sanontaa ganz ein Mensch.

Miten Leino ja Onerva vaikuttivat toisiinsa kirjallisesti?
Vaikuttivat elähdyttävästi, mutta kirjoittivat ihan eri tavalla; lauseet ovat erilaisia, ajattelutapa erilainen. Ainoa Onervan kokoelma, jossa Leinon vaikutus näkyy suoraan, on Runoja, joka ilmestyi 1908, ja siinä on Leinon ääni. Sitten Onerva ei enää antanut runojaan Leinon luettavaksi ja palasi omaksi itsekseen. Sitä ei ole koskaan sen kummallisemmin tutkittu, miten Onerva olisi vaikuttanut Leinoon, tuskin millään tavalla, koska heidän lauseensa ovat niin erilaisia. Onerva esimerkiksi luki nuorena kaikki Leinon runot ja palvoi tätä, mutta ei pitänyt esikuvanaan. Onerva yritti kerran tai kaksi tehdä jotain Helkavirren tapaista, mutta siinäkin hänen äänensä lähtee ihan muualle.

Vaikuttivatko Leino ja Onerva toistensa tuotannon laajuuteen?
Tavallaan. Uskon että siihen on kaksi syytä: ensinnäkin oli halu kirjoittaa ja toisekseen se, että kirjoittaminen oli ammatti. Siihen aikaan ei ollut apurahoja, pienilläkin rahoilla koko ajan kirjoitettiin, saatiin ennakkoon tekijäpalkkioita, julkaistiin ja myytiin eteenpäin. Useinhan sanotaan, että raha on kirjallisuuden yksi kannustin. Ainakin se pakottaa työhön.

Millainen on ollut Leinon tie suomalaisten sydämiin?
Se on sillä tavalla merkillisempi, että Leinosta pidettiin silloin, kun hän oli nuori. Oli hauskaa, kun tuli uusi nuori lahjakkuus, mutta sitten häneen väsyttiin nopeasti – varsinkin arvostelijat väsyivät. Leino kirjoitti hyvin nopeasti 1900-luvun alussa – kaksikymppisenä ja vähän vanhempana – eräät tunnetuimmista runoistaan ja suuren osan sitä tuotantoa, jota ihmiset nykyaikana ostavat. 25-vuotiaana hän kirjoitti Helkavirret. Sitten tapahtui paljon käänteitä: häntä ei enää rakastettu, häneen väsyttiin, hänen hahmoonsa väsyttiin, häntä pidettiin enää eriskummallisuutena, joka oli saanut hyvin paljon vihamiehiä, ja jota ihmiset eivät niin hirveästi lukeneet. Kuolemaa edeltäneenä vuonna ilmestyi Elämäni kuvakirja. Se oli ensimmäinen Leinon kirja, joka saavutti suuremman menestyksen: siitä painetaan heti toinen painos, ihmiset kirjoittavat Leinolle, ottavat kontaktia. Yhtäkkiä hän oli pidetty, ja se oli suuri hämmästys Leinolle. Onerva kirjoitti kauniisti, että oli omituinen sattuma, että Suomen suuri lyyrikko saa lopulta menestyksen ensin tällaisella proosakirjalla. Siitä huolimatta se kirkasti Leinon elämän illan. Sitten Leino kuoli.
Kuollessaan Leino asui Jokelassa, Riitahuhdan talossa, ja oli huonokuntoinen. Hänestä ei kuultu Helsingissä pitkiin aikoihin – eikä hänestä tavallaan enää piitattukaan. Mutta nyt. Herra Jumala, Leino on kuollut. Mistä se sellainen havahtumisen tunne syntyy? Käsittämätöntä. Yhtäkkiä hautajaisissa on maan korkein johto. Ihmisiä mustanaan ja kaikki muistavat Leinoa. Muutama ihminen, joka on vielä elossa, on kertonut minulle näistä tunnelmista. Nuorta kansakuntaa yhdistää suuri tunne: tämä oli hieno runoilija. Kaikki mokat unohdetaan ja ihminen pyhittyy. Siitä lähtien häntä ruvettiin lukemaan ja menestystä oli silloin tällöin. Sitten kun rupesin tekemään näitä Leino-valikoimia, Elämän koreus myi oliko se jopa 60 000 – käsittämätön luku. Näin Leino tulee uudestaan; aina se on noussut ja laskenut, aina enemmän noussut kuin laskenut, ja aina häntä sävelletään uudestaan, ja hänet löydetään uudestaan. Hän on niin yksinkertaisen puhdas, niin vilpitön ja aito. Suomen kieli on hänellä niin kaunis, sitä pitää lukea ääneen, kuten suomea yleensäkin, kun se hyvää on. Ajatus tulee ja menee, mutta kieli pitää sen koossa. Sillä tavalla hän on tullut ja pysyy. Ja nyt sitten on ehkä jo Onervan vuoro.

Itselleni oli yllätys, että Onerva silotteli Leino-kuvaa. Eikö Leino käyttäytynyt Onervaa kohtaan kenkusti?
Käyttäytyi, ja se käy ilmi esimerkiksi Onervan Inari -teoksesta. Onerva itse kertoi, että se kirja on liki yksi yhteen heidän elämänsä tarinan kanssa. Siinä Leinosta tulee sellainen omistava määräilevä ikävä rakastaja, joka ikään kuin pakottaa Onervaa moniin asioihin, joita tämä ei edes halua. Leino haluaa tässä Madetoja–Onerva–Leino–Aino Kajanus-kuviossa pitää sekä Kajanuksen että Onervan itsellään suomatta Onervaa Madetojalle. Minulla on sellainen hauska sanapari, että on olemassa naisen logiikka ja miehen logistiikka. Sovelletaan sitä tähän ja tässä kuviossa nimenomaan miehelle kuuluu jotakin sellaista, mitä naiselle ei kuulu.
Onervassa oli varmasti ainakin kaksi puolta mitä Leinoon tulee. Silloin kun hän puhui tästä ja tämän kirjallisuudesta ja kun puhui julkisesti, hän oli positiivinen. Muistelmayrityksissään, henkilökohtaisissa lausunnoissaan hän saattoi olla negatiivisempi, mutta ne eivät kuuluneet kenellekään. Ne ovat kaksi eri asiaa. Hän varjeli Leinoa ja tämän runoutta, halusi olla solidaarinen loppuun saakka.

Millaiset olivat Onervan vaiheet Leinon kuoleman jälkeen?
Onervan avioliitto oli lapseton. Hän ei ilmeisesti voinut saada lasta. Sitten Leino-kiintymys vei hänen huomionsa vielä kuudeksi vuodeksi ikään kuin etäälle Madetojasta. Nyt on käynyt ilmi, että Madetoja juuri Leino-elämäkerran kirjoittamisen aikaan rakastui v. 1928 tulisesti nuoreen tyttöön, mutta siitä ei tullut mitään. Yhtäkkiä hän pelästyi ja palasi takaisin vaimonsa luo. Niin he elivät yhä siinä rinnakkain, ja alkoholi tuli yhä vahvemmin kuvaan. Surullisin asia oli, että he olivat jo pitkään olleet hoidoissakin, mutta pystyneet pitämään elämänsä jossain jamassa. Sitten he joivat niin paljon, että molemmilta meni muisti. Kun he olivat yhdessä, he tappelivat. He repivät toisiaan ihan verissä päin, mikä on ollut hyvin traagisista ja kamalaa ajatellakin. Viinahan jos mikä muuttaa ihmisen. Avioliiton loppuaika on kummallinen. Kun molemmat laitetaan hoitoon 1940-luvun alussa sota-aikana, herra professori ja säveltäjä Madetoja pääsee herrojen alkoholistiparantolaan, jonka oli nimeltään Huvitus. Siellä häntä hoidetaan ikään kuin vapaana. Onerva laitetaan ensin Kivelään, sitten sieltä Veikkolan parantolaan ja sitten hänet suljetaan Nikkilän mielisairaalaan, josta hän ei ilman omaisen lupaa pääse pois. Ainoa omainen on Madetoja, ja hän ei pysty tätä lupaa antamaan, koska hänen hoitava lääkärinsä ei sitä anna. Se ympyrä on aukoton.

Millaiset olot Onervalla oli Nikkilässä?
Sota-aikana lääkitys oli mitä sattui. Suurin osa lääkkeistä meni rintamalle. Itse asiassa yksi Nikkilän paradokseista oli se, että siellä kuoli ihmisiä nälkään. Mutta Onervaa hoidettiin, koska hän maksoi siitä. Hän maksoi ensimmäisen luokan mukaan, ja siitä syystä hän sai työhuoneen. Hänellä oli lieviä etuoikeuksia. Onneksi sai työhuoneen. Sinne hän meni joka päivä kirjoittamaan ja maalaamaan. Hän myös piirsi aivan mielettömästi pikapiirtoja. Niitä on 86 laatikollista. Niistä ja akvarelleista on ilmeisesti tulossa keväällä Meilahteen pieni näyttely.
Onerva kirjoitti 30–40 runoa päivässä. Suurin osa niistä on täyttä mekaniikkaa. Näen jo kaukaa että tuolta tulee se ja se tuttu runo. Toistuu, toistuu, toistuu. Ja sitten aina välillä jotain tapahtuu, ja syntyy uusi hieno runo. Olen niin kuin mikäkin kullanhuuhtoja, joka vaskaa ison määrää hiekkaa ja yhtäkkiä huomaa vähän vahingossa hipun näköisen. Poimin sen ja rupean sitä tarkastelemaan lähemmin. Ja joskus se on kultaa. Ihmeellinen tunne. Siksi olen ollut niin innoissani.
Minä olen nyt lukenut kahta laatikkoa vaille Onervan 100 000 runoa, kaikki Nikkilä-ajalta. Kaiken Onervan kirjeenvaihdon ja runojen perusteella voin sanoa, että sanoivatpa lääkärin paperit mitä hyvänsä, tämä nainen ei ollut mielisairas. Hän oli erittäin järjissään, kirjoitti erittäin hienoja, hyviä runoja, jossa oli alku, keskikohta ja loppu. Hän oli taatusti enemmän järjissään kuin kukaan siinä sairaalassa lääkärit mukaan lukien. Tämä on minusta ihan uskomaton juttu. Ensimmäistäkään sairasta runoa ei ole. Tunnistan sairaan runon, koska olen lukenut Otavassa massaa tuommoiset kaksikymmentä vuotta. Näen heti, jos jossakin ei ole kaikki kohdallaan. Onervalla saattoi olla elämä sotkussa, mutta järki toimi. Runossaan Sipoon sudet hän kuvaa nämä hänet Nikkilään sulkeneet ihmiset susiksi.

Miten Onerva selvisi?
Hänet pidettiin Nikkilässä, kunnes Madetoja kuoli. Naps – Onerva parani, koska häntä tarvittiin hoitamaan perunkirjoitusta. Hän menee ja hoitaa perunkirjoituksen. Iloisesti hän alkaa tehdä sitä ja tätä. Myös hänen muistinsa parani. On se minusta metkaa, kun sanottiin, että hän sairasti parantumatonta dementiaa, mutta tämä sama ihminen kirjoitti erittäin hyvällä ranskan kielellä
runoutta, loppusointuja, fantastisen vaikeaa ja loistavaa kieltä. Hän kirjoitti ruotsiksi runoja Nikkilässä, erittäin hyvällä ruotsilla. Ihminen, jonka muisti on mennyt, pystyy sommittelemaan uusia runoja myös vierailla kielillä, puhumattakaan suomen kielestä. Se on niin vastaansanomaton todiste. Vaikka kaikki sen ajan paperit tuotaisiin todisteeksi, silloin täytyisi vain sanoa, että lääkärit ovat olleet hulluja. Olen myös haastatellut ihmisiä, jotka olivat elossa silloin ja ovat vieläkin ja nähneet tämän tapauksen. He tietävät, koko kaupunki tiesi, että Onerva suljettiin Nikkilään, koska häntä ei voitu pitää asumassa yhdessä Madetojan kanssa, koska he aina tappelivat. Sellaisissa tapauksissa nainen pantiin pois. Kirjailija, nainen, joka vielä oli epäilyttävä moraaliltaan, koska käytti alkoholia. Naisen alkoholin käyttö on ihan toinen juttu vieläkin kuin miehen. Jos mies sortuu, okei, mutta jos nainen sortuu, se on kauhistuttava ajatus, koska silloin sortuu myös äiti, potentiaalinen äiti. Me olemme kaikki äidin lapsia. Mutta Onerva selvisi tästäkin. – Käsittämättömän sitkeä täti. Miten hän vaan pärjäsi, miten hän tuli sieltä läpi, pullahti pintaan kuin korkki ja kellui taas veden pinnalla – ja jatkoi kirjoittamista.

Kuinka paljon Onervan suljetussa arkistossa on materiaalia?
Sitä on pilvin pimein, todella paljon. Kyllä minä sen kaiken olen kohta lukenut. Olen siis lukenut nämä sata laatikkoa, kahta vaille. Jos tietäisin, mikä työmäärä olisi edessä, tuskin lähtisin tältä istumalta tätä tekemään uudestaan. Nyt kun olen tässä vaiheessa, en huokaa, sillä kylläpä olen työstä pitänyt. Ja sitten se loppuu. Tulee varmaan hirveä ikävä tätä ihmistä, johon on tutustunut niin perusteellisesti. Tietää hänen mielenliikkeensä, tuntuu että tietää, luulee että tietää. Hänellähän oli iso ystäväjoukko ja iso turvapiiri, perustettiin L. Onerva -seura. Hän eli ja puhui hyvää Madetojasta, puhui hyvää lääkäristä, Lydeckenistä, joka piti häntä sairaalassa. Hän puhui hyvää kaikista ihmisistä. Mutta kaikissa hänen runoissaan on yksi ainoa perusteema – miten yksinäinen hän oli. Silloin tällöin on runona joku, jonka nimenä on Ylistän nyt ystävyyttä, mutta se ei ole runo vaan se on pelkkä siloinen riimijono, jonka hän on tehnyt tuosta vain johonkin ystävien järjestämään tilaisuuteen. Heti kun hän alkaa kirjoittaa runoa, se sisin mikä siihen tulee on hyvin yksinäisen, hyvin itsestään tietoisen, hyvin kohtalostaan tietoisen ihmisen ääni.

Yksin yössä

Ma yksin olen maailmassa
kuin kaskikaatoon jäänyt laho puu,
ei mulla heimoa, ei sukua.
Vain aurinko ja öiset tähdet, kuu
mua katselevat kaukotarhoistaan
laulaen sanatonta lauluaan
maast´ avaruuden, joss´ ei tuskat polta,
joss´ surut suuret kaikki pieniks käy,
joss´ enää yö ei uhkaavana näy.
Näin lohdun saan ma tähdilt´, auringolta.
(1947/49)

Mikä tässä valtavassa työprosessissa on puhutellut Sinua henkilökohtaisesti?
Tapasin uuden ihmisen, uuden Onervan vielä kerran. Innostuin. Minusta on muutenkin hienoa löytää uusia asioita, uusia ihmisiä, aikakausia, johtolankoja. Se oli vähän niin kuin salapoliisin työtä, palojen asettelemista tai kaivauksen tekemistä. Minä vaan innostuin. Oli erityinen ilo löytää Onerva. Leinosta olen aina pitänyt sen jälkeen, kun häntä luin ja ymmärsin. Nyt vasta tämän työn kuluessa löysin myös täysin Onervan, Onervan runouden. Miten erittäin hienoa se on. Julkaistun lisäksi löytyi vielä tämä julkaisematon. Myös julkaistun runouden luin uudestaan ja mitä enemmän sitä luin, sitä enemmän siitä pidin. Aiemmin olin pitänyt hyvänä vain osittain, nyt pidän enemmän.
Sitten myös ihmisten kohtalot kiinnostavat. Koska olen itse kirjailija, minua kiinnostaa kirjallisuuden tekeminen: missä oloissa, millä tavalla sitä luodaan, mitä siitä tulee. Ja mitä siitä jää.

Haastattelu: Heidi Haahtela

Edelliselle sivulle

Paluu etusivulle