Pari kuukautta sitten suomalaiset saivat tietää, ettei perinteinen matrikkeli Kuka kukin on enää riitä kartoittamaan tunnettujen suomalaisten ansioita. Ylioppilaslehden toimittajina karaistuneet Mikko Metsämäki ja Esa Mäkinen julkaisivat pienen, mutta pippurisen varjoteoksen Kuka kukin luulee olevansa (Ajatus Kirjat, Gummerus 2005, 175 s.). Valheellisia julkisuuskuvia irvailevan farssimatrikkelin idea on yksinkertainen: pannaan joukko mediasta tavalla tai toisella tuttuja julkisen elämän ihmisiä aakkosjärjestykseen kertomalla kuka kukin heistä luulee olevansa (KLO) ja mitä he todellisuudessa ovat (KO). Oppiarvojen, titteleiden ja arvonimien sijaan henkilöt saavat määreikseen lyhenteitä, jotka viittaavat julkisuudenkipeyteen, herkkänahkaisuuteen, rusokielisyyteen ynnä muuhun vähemmän mairittelevaan. Suomalaista julkisuutta luotaavat lisäksi erilliset pienoisartikkelit ammattiryhmistä ja joistakin yksittäisistä henkilöistä. Todistaakseen lukijalle, että itseironia on hallussa, Metsämäki ja Mäkinen ovat liittäneet teoksen loppuun myös artikkelit itsestään. Historiallista perspektiiviä tuovat menneisyyden suomalaisista tehdyt karikatyyrit. Alvar Aallosta tiedetään kertoa, että hänen olisi ollut parempi keskittyä maljakkojen suunnitteluun, kun taas Akseli Gallen-Kallela oli ”maanisesti sinne sun tänne poukkoillut äijätaiteilija, joka ei antanut arvoa sen paremmin naisille kuin muillekaan itseään tyhmemmille luontokappaleille.”
Teoksessa näkyy mediasukupolvea edustavien älykkönuorten Helsinki-keskeinen näkökulma – muun muassa siinä, että silmiinpistävä osa esitellyistä henkilöistä on tuiki tuntemattomia pääkaupunkiseudun mediakulttuurin ulkopuolella. Jopa opiskelijajohtajat ovat ansainneet kirjaan oman lukunsa. Osittaisesta sisäpiirihenkisyydestä huolimatta nokkeluutta piisaa, ja kirjan kuvitus on oivaltavaa. Kyytiä saavat paitsi pintamedian myös politiikan, kulttuurin, bisneksen ja mainonnan ilmiöt. Paljastelun kohteena ovat kuvattujen ihmisten julkisuudenkipeys, rahanahneus, katteeton pullistelu, herkkähipiäisyys, suusta päästetyt sammakot, heppoiset opinnot ja kapeat henkiset lähtökohdat, epätoivoinen nuoruudessa pyristeleminen. Monenlaiset has been -julkutkin ovat anekdoottien mehevyyden vuoksi löytäneet tiensä kirjan lehdille. Sen sijaan kirjallisten karikatyyrien joukosta puuttuu yksi julkisen uskottelun laji. Erilaisissa medioissa tehdään toistuvasti juttua miehistä ja naisista, joille kaiken auliisti esitellyn menestyksen sijaan perhe, henkiset arvot ja rennot harrastukset ovatkin niitä kaikkein tärkeimpiä asioita. Nöyryydellä ja inhimillisyydellä kehuskelu eivät ilmeisesti vielä kuulu Metsämäen ja Mäkisen ikäisten miesten elämänpiiriin.
Metsämäki ja Mäkinen tietävät, että ihmisillä irvailu on vaikea taiteenlaji. Niinpä he tekevät teoksen johdannossa tavoitteensa mahdollisimman selväksi. Tyypittelyn kohteena on taukoamatta itsestään puhuva olento, joka ei jaksa kuunnella muita ja ikävystyy, jos ei saa tarpeeksi huomiota – universumin aurinko, joka ei osaa nauraa itselleen. Niinpä ”kirjallisten karikatyyrien” ”tavoitteena on tehdä ihmisistä vähemmän paskantärkeitä”. Nöyrimmät anteeksipyyntönsä kirjoittajat esittävät ”kaikille niille, jotka ovat loukkaantuneet, koska eivät mahtuneet kirjaan”. Kirjallisten karikatyyrien joukossa osansa saa myös Tämän Kirjan Lukija. Hän luulee olevansa älykäs, kriittinen ja huumorintajuinen, mutta on tosiasiassa toisten menestystä kadehtiva kvasi-intellektuelli, jolla oma elämä on jäänyt elämättä.
Kansallinen varjomatrikkeli panee lukijansa ajattelemaan maailmaa, joka on yksittäisten henkilöhahmojen takana. Lyhytjännitteinen mediamaailma hallitsee ihmisten arkea ja tuo sen keskelle huolen kaikesta siitä, mitä pitäisi saada jollain tavalla omakseen: menestystä, statusta ja rahaa. Elämme ”huomiotaloudessa”, joka rohkaisee tavallisiakin ihmisiä pukeutumaan keisarin uusiin vaatteisiin. Samalla kaikki tämä pitää pukea inhimillisyyden ja eettisyyden kaapuun, koska oikeat arvot siunaavat menestyksen, jota häviäjät kadehtivat. Vallan, rahan ja julkisuuden liitto ei tuota moraalittomuutta, vaan moraalia, joka vaientaa ryppyotsaisen kriittisyyden saamalla sen näyttämään katkeruudelta. Falskia vanhurskautta pystyy kunnolla rusikoimaan vain sellainen satiiri, joka kykenee myös itsekritiikkiin. Tässä mielessä Metsämäen ja Mäkisen kirjan henki on hyvä. Sen huumori on sattuvaa verbaalista slapstick-komiikkaa eikä ilkeää revittelyä; jonkinlaisena ongelmana on jo aiheesta ja kirjan ideasta johtuva itsensä toistaminen.
Kukaan vallan ja julkisuuden henkilöistä ei ole saavuttanut asemaansa tahtomattaan. Asianosainen itse kokee tehneensä saavutetun asemansa eteen paljon työtä, olipa sitten kysymys harmaasta puurtamisesta poliittisessa puolueessa tai julkisuuskynnyksen ylittävän sukupuolisuhteen luomisesta. Eikä turhia julkkiksia ole – kyllä me suomalaiset olemme heidät kaikki ansainneet. Perimmäisenä tekijänä kaiken takana niin menestyjillä kuin luusereillakin on huoli itsestä ja omista tarpeista, jotka ovat lopulta hyvin yksinkertaisia ja peri-inhimillisiä. Alastomana maailmaan tulleelle ja mädäntyen sieltä lähtevälle ihmiselle on kulttuurievoluution myötä kehittynyt hyvinkin hienosyisiä tarpeita, muun muassa tarve brändätä itsensä.
Lopuksi pieni lisähuomio. Kirjoittajat sanovat varsin kiltissä selonteossaan Paavo Väyrysestä, että 1980-luvun lopulla kehitettiin verbi ”väyrystellä”, jolla tarkoitettiin jatkuvaa lausuntojensa korjailemista. Stimulus muistaa, että tuolloin keksittiin myös verbi ”väyryillä” ja siihen liittyvä substantiivi ”väyryily” – nasevia ilmauksia vätystelevälle kieroilulle.Stimulus