TV1 esittää mainiota tietoiskun tapaista välipalaa, jossa nuorimies päättää ryhtyä muuttamaan maailmaa. Ensin hän pitää runoillan, huonolla menestyksellä. Seuraava konsti on musiikkiesitys, eikä natsaa sekään. Lopulta hän keksii: täytyykin olla oma itsensä.
Välipala stimuloi mielikuvia paljon pitemmälle kuin näennäisesti hauskan ja harmittoman pätkän kai olisi tarkoituskaan.
Luulisin että Erkki Niinivaara kirjoitti Vartijan Socius-pakinassaan vajaat 50 vuotta sitten suunnilleen samasta asiasta.
”Kaikki taiteellinen luomistyö on loputonta henkistä taistelua, voimia vaativaa kamppailua ilmaisun totuudesta”, Niinivaara siteerasi Arvi Kivimaata ja jatkoi: ”Ajatuksella on yleispätevyytensä kaikkialla. Mutta elinhermoon se koskettaa kirkossa… Onko siellä tämä kamppailu ilmaisun totuudesta käynnissä?”
Ilmaisun totuus on eri asia kuin esitettyjen asioiden faktinen tosiasioita vastaavuus. Ilmaisun totuus syntyy kun sanoja on ”oma itsensä”, puhuu oikeasti sitä mitä tuntee ja tarkoittaa eikä esimerkiksi laskelmoi mikä on ihmisille (tai omille intresseille) ”hyväksi”.
Tällaista omaehtoisen tuntuista saarnaa ja ilmaisua löytyy esimerkiksi Raamatusta mutta myös muusta kirjallisuudesta, taiteesta ja musiikista. Esimerkiksi Aleksis Kiven omaehtoisuus ja totuudellisuus oli liikaa monille aikalaisille.
Tietysti Kiveä koskee nyt sama ongelma kuin Raamattuakin: se mikä joskus oli omaehtoista ja aitoa, sydämestä tulevaa, ei enää toistettuna tai ainoan oikean korokkeella palvottuna olekaan samaa.
Monet yleisinhimilliset oivallukset, tunnelmat ja sävyt ovat yhteisiä eri vuosituhansienkin ihmisille, mutta hyvin paljon jää tilaa yksilöllisille ja kulttuurisille eroille silloin kun ihminen etsii sitä ominta itseään. Jos on totta itselleen, on eri kuin ennen on oltu ja eri kuin useimmat muut. ”Itse” on kuitenkin piiloutunut monien ja monimutkaisten psykologisten, sosiaalisten ja kulttuuristen odotusten, riippuvuuksien ja perinteiden verkostoihin. Kivimaata uskoen etsimisessä on kysymys ”loputtomasta henkisestä taistelusta, voimia vaativasta kamppailusta”.
Martin Heidegger pohtii ilmaisun totuudellisuutta samoin sävyin: Olevan paljastuminen syntyy vasta kamppailussa, ja tapahtuu vain ”pysyvänä ristiriitaisuutena” joka on ”kiista kätkeytymistä ja peittymistä vastaan, kiista lumetta vastaan”.
Heideggerin mukaan oman ilmaisunsa totuudellisuutta etsivä ihminen ei voi nojata mihinkään vaan päinvastoin seisoo tyhjän päällä, antautuu konfliktiin jo löydettyjen totuuksien ja myös niitä ylläpitävän yhteisön kanssa. Lohdutuksena ei ole myöskään tietoisuus oman luomuksen oikeellisuudesta, vaan kyseessä on ”uhkayritys”, asettuminen ”häviön vaaraan”.
Häviön vaaraan joutuivat niin Aleksis Kivi, Martti Luther kuin Jeesus Nasaretilainenkin.
Uskonnollisissa yhteisöissä oma itse/ääni rimpuilee ymmärrettävästi vielä tavallistakin vahvempien odotusten, riippuvuuksien ja perinteiden verkostoissa. Voimakas yhteisöön sitoutuminen tuo turvallisuutta, mutta samalla ihminen uhraa usein huomaamattaan ryhmän alttarille yksilöllisyytensä, ainutlaatuisuutensa ja luovuutensa – oman äänensä, kamppailun omasta totuudellisuudestaan ja autenttisuudestaan.
Ei ole ihan tavanomaista olla niin uskollinen omalle autenttisuudelleen kuin Kauko Tuovinen, joka tämän numeron artikkelissaan asettaa ehdottoman rehellisyyden omalle kokemukselle kaiken muun edelle, niin armon, ”pelastuksen” kuin oman mielen hyvinvoinninkin. Mieluummin epäilyksen taakka kuin (itselle) huono usko.
Viime vuosien kirkollisessa keskustelussa häviön vaaraan omalle itselle uskollisuuden nimissä ovat asettuneet mm. Jorma Hietamäki ja Antti Kylliäinen. Kaikki eivät yhdy heidän totuuksiinsa mutta kummankaan vilpittömyyttä on vaikeampi kyseenalaistaa.
John Vikström on viljellyt mielellään sanontaa: ”Hullut vievät maailmaa eteenpäin, viisaat pitävät sitä pystyssä.”
Se että asettuu häviön vaaraan omalle itselle uskollisuuden nimissä, edellyttänee että ihminen on vähän ”hullu”; niin voimakkaana meissä kaikuu jo biologisten ehtojemme sanelema ”menesty”-käsky.
Vikströmiä hiukan vaativamman roolin ”hulluille” antaa kirjailija Antoine de Saint-Exupéry, jolle Jumala Eugen Drewermanin tulkinnan mukaan ”on vain periaate, jonka pohjalta kaikenlainen rauha ja itsetyytyväisyys asetetaan kyseenalaiseksi”.
De Saint-Exupéry itse filosofoi: ”Esineiden mieli ei ole jo kootussa varastossa, jota paikalle asettuneet kuluttavat, vaan muutoksen, etenemisen tai kaipauksen hehkussa”.
Tarina kertoo, kuinka erään miehen autosta puhkesi rengas syrjäisellä tiellä. Rengasta vaihtaessaan mies pahaksi onnekseen kadotti kaikki neljä kiinnityspulttia. Oli kiire, mies hätääntyi itkun partaalle. Silloin paikalle osui läheisestä hullujenhuoneesta karannut potilas. Katseltuaan aikansa miehen hätäilyjä hullu tuumi: ”Miksi ihmeessä et irrota yhtä pulttia muista pyöristä ja kiinnitä vararengasta näin saadulla kolmella niin, että pääset lähimmälle huoltoasemalle?”
Stimulus