Kulttuurihistoriasta tiedetään, että kaikki kulttuurit ennen pitkää rapistuvat ja kuolevat samalla välttämättömyydellä kuin luonnossa eliöyksilöt ja kokonaiset lajitkin. ”Vääjäämätön kuolema odottaa myös meidän niin sanottua länsimaista kulttuuriamme”, Helsingin yliopiston arkeologian professori Ari Siiriäinen on vakuuttanut.
Ennustetta ei ole vaikea uskoa vaikkei kulttuurihistoriaa tuntisikaan, päinvastoin. Elämäntapamme tuo mieleen kollektiivisen itsetuhoisuuden. ”Koko maapallo on luovutettu markkinavoimien pelikentäksi”, arkkitehti Eila Louhenkilpi kuvailee HS:n mielipidesivuilla 11.4. ”Meno jatkuu, kunnes jätteisiin hukkuu, vettä ei voi juoda eikä ilmaa hengittää.”
Englantilainen pappi ja poliittisen taloustieteen professori Thomas Malthus näki tilanteen selväjärkisesti jo teollistumisen alkutaipaleella yli 200 vuotta sitten. Luonnonvarojen rajallisuus ja väestönkasvu ovat sovittamattomassa ristiriidassa.
Malthusin laatimat matemaattiset perustelut ja ennusteet tilanteen kehittymisnopeudesta ja osin suunnastakin ovat osoittautuneet vääriksi, mutta alkuyhtälön ristiriita on yhä voimassa.
Ongelmat täsmentyivät ja nousivat yleiseen tietoisuuteen runsaat 30 vuotta sitten Rooman klubiksi nimetyn tutkija- ja keskustelufoorumin toimesta. Senkin ennusteet ovat osoittautuneet monissa yksityiskohdissa vääriksi (toki niitä korjataan ja täsmennetään koko ajan), mutta itse perusongelmat huutavat olemassaolostaan entistä kirkuvammin. Raaka-aine varamme ovat joka tapauksessa hyvin rajallisia ja jatkuva, laajeneva kasvu syö niitä entistä ahneemmin.
Kuvaavaa on, että monia ongelmia vähättelevissä puheenvuoroissa kerskutaan vahingoniloisesti, että öljyä riittääkin vielä sadaksi vuodeksi, terästä ja muita elintasomme ja -muotomme kannalta keskeisiä raaka-aineita ehkä jopa yhtä pitkäksi aikaa (esim. HS:n sunnuntaisivut pari kuukautta sitten).
Onko todella oleellista, törmätäänkö kasvun rajoihin 40 vai 100 vuoden kuluttua? Sadan vuoden kuluttua oma aikamme on lähihistoriaa. Silloin elää ihmisiä, joiden isovanhemmat olivat päättämässä vuosituhannen alun ratkaisuista.
Vaikka energiaongelma ratkeaisi halvalla ja raaka-aineita säästävällä tavalla, se voisi vain pahentaa tilannetta. Jatkuvan kasvun pyrkimys ja järjetön tuhlaaminen mahdollistuisivat vain entistä pidemmäksi aikaa.
Joillakin on yhä toivoa. Louhenkilpikin esittää reseptinsä: Kertakäyttökulttuurin sijaan tavaroilta pitäisi ”vaatia kymmenien vuosien takuutakuuaikoja, korjata, kierrättää ja uusiokäyttää. Käydä kauramoottorilla, suosia käsityötä, palveluja. Nostaa henkistä elämänlaatua, taiteita, tieteitä, osallistua, ajatella, ideoida.”
Reseptiä voisi jatkaa ajatusleikillä, jossa sitä alettaisiin toteuttaa koko Suomessa oikeasti.
Ensinnäkin se kai edellyttäisi eroa EU:sta. Unionin mukana Suomi on sitoutunut siihen yhteisön intressiin, että maanosamme täytyy pärjätä kilpailussa Yhdysvaltojen ja Aasian kasvavien talouksien kanssa.
Erotaan siis EU:sta ja luodaan täysin omaehtoista talous- ja elinkeinopolitiikkaa hevosineen ja luomuviljelmineen, seppineen, räätäleineen ja suutareineen. Kansainvälisille suuryrityksille Suomi olisi painajaisuni. Ihmistyövoiman lisääminen teollisen sarjatuotannon kustannuksella nostaisi hintoja ja laskisi palkkoja.
Voisi arvata, että suurin osa meistä katsoisi kaihoten ulkomaille, missä paljon vähemmällä työllä saisi paljon enemmän. Kaikki myös ymmärtäisivät, että omalla ekologisella ohjelmallamme ei olisi mitään maailmanlaajuista merkitystä jos miljardit muunmaalaiset huohottavat jatkuvan kasvun perässä. Yleismaailmallinen ekokatastrofi ulottuisi Suomeen yhtä julmasti kuin Kiinaankin.
Monet kysyisivät: eikö olisi fiksumpaa olla mukana kansainvälisessä yhteisössä ja vaikuttaa siihen kuin perustaa oma pieni lintukoto, jonne yleismaailmalliset ongelmat vyöryvät kuitenkin?
Pitääkö ihmisen tehdä itse oikein vaikka siitä olisi ehkä enemmän vahinkoa kuin hyötyä ja vaikka kaikki muut tekisivät väärin? Ts. pitäisikö siirtyä kalastajaksi Vanajaveden rannalle vai jatkaa ihmiskunnan suureen kriisiin vievää kuluttajaelämää ja samalla osaltaan hyödyttää Suomen pysymistä kansainvälisen kilpailun ja taloudellisen päätöksenteon mukana?
Ihmiskunnan uhkanäkymiin tuskin on käytännössä muuta ratkaisua kuin se kasvun rajoihin törmääminen ja siitä seuraava taloudellinen, sosiaalinen ja poliittinen (todennäköisesti myös sotilaallinen) kriisi, jossa, jos siitä selvitään, palikoiden on pakko asettua uuteen järjestykseen ja huvenneen ihmiskunnan pakko miettiä elämisensä ehtoja uusista näkökulmista.
”Te tiesitte, miksi ette tehneet mitään?” -syyttäville lastenlapsillemme tuskin voimme muuta kuin kohauttaa olkiamme. Mutta vakuuttavampaa olisi tehdä se tietysti tervatusta kalastajaveneestä kuin kolmetonnisen katumaasturin sivuikkunasta.
Katumaastureista puheenollen, vaikka yksittäinen sellainen ei maailman menoa muuta, näiden öykkärimäisten ja junttimaisten ekohirviöiden yleistyminen kertoo jotakin hyvin räikeää ajastamme ja arvoistamme. Jos Stimulus joskus päätyy siihen, että paras ja eettisin ratkaisu ihmiskunnan uhkanäkymiin olisi jonkinlainen maltillinen terrorismi, räjäytyslistan alkupäähän kuuluisivat juuri katumaasturit, ihan vain periaatteen vuoksi.Stimulus