Uskonto on Yhdysvalloissa käymistilassa. Tästä kertoo ainakin Dave Shiflettin kirja Exodus: Why Americans Are Fleeing Liberal Churches for Conservative Christianity? (Sentinel, Penguin Group 2005). Kirjan tuhannen taalan kysymyksenä on, miksi ”vesittynyt kaikki käy -kristinusko on laukaissut raamatulliset mittasuhteet saaneen eksoduksen”, joukkopaon vanhoista liberalisoituneista kirkoista. Shiflett paljastaa jo teoksensa johdannon ensimmäisellä sivulla tutkimuksensa lähtökohdan. Uskonnossa on kysymys uskonnon myymisestä, tuotteen markkinoinnista. Liberaali kristinusko, joka ei usko Jumalaan perinteisen kristinuskon opettamalla tavalla, ei pysty myymään tuotettaan, vaan asiakkaat pakenevat markkinoilta perinteisempiin kirkkoihin. Johdannon toisella sivulla kävelee vastaan Suomessakin vieraillut John Sheby Spong, jonka hahmo saa havainnollistaa älykästä, mutta markkina-arvonsa menettänyttä kristinuskoa. Spongin ja muiden liberaaleja mielipiteitä homoseksuaaleista, sodasta ja rauhasta sekä taloudellisesta oikeudenmukaisuudesta ei kiinnosta kuunnella kirkossa, koska niistä saa kyllikseen jo istuessaan kotisohvalla ja katsellessaan televisiota.
Shiflett todistaa teesinsä tilastojen avulla. Kuluneen kymmenen vuoden aikana USA:n presbyteerinen kirkko on menettänyt 11,6 % jäsenistään, yhdistynyt metodistikirkko 6,7 % sekä episkopaalinen kirkko 5,3 %. Sen sijaan konservatiiviset yhteisöt ovat samassa ajassa kasvattaneet jäsenmääräänsä, etelän baptistit 5 %, traditionaalinen presbyteerikirkko 42,4 % ja evankelikaalinen vapaakirkko jopa 57,2 %. Myös helluntailaiset yhteisöt ovat kasvaneet samaan tapaan. Tällainen kehitys on itse asiassa ollut käynnissä jo 1960-luvulla, jolloin ”sekularisaatiosta” alettiin keskustella.
Kirjassaan Shiflett haastattelee liberaaleja kirkonmiehiä ja -naisia yksinkertaisesta kysymyksenasettelusta käsin. Jos Raamattu ja kristillinen oppi ovat ilmoitettu jumalallinen kokonaisuus; jos siitä hylkää jotakin, on samalla hylännyt kaiken. Erityisen kiinnostunut Shiflett on pappien suhteesta homoseksuaaleihin. Hän kuvaa liberaalin raamatunselityksen logiikan, jonka mukaan homoseksuaalisuutta ei tule tuomita, koska Raamatussa annetaan muitakin määräyksiä, joita voi pitää käsittämättömän julmina – esimerkiksi määräys vanhempiaan lyöneen tappamisesta (2. Moos. 21:15). Shiflett ei kuitenkaan pysähdy pohtimaan, mitä tässä logiikassa mättää, vaan tyytyy kertomaan kuulleensa sellaisesta ennenkin.
Toisaalta Shiflett problematisoi ongelmaa tavallista syvemmin. Hän esittelee gallup-tutkimuksia, joiden mukaan uudestisyntyneiksi itseään kutsuvat kristityt eivät keskimääräisesti poikkea lainkaan niin paljon liberaaleista kristityistä kuin ehkä odottaisi. Heistä 35 % ei usko Jeesuksen ruumiilliseen ylösnousemukseen, ja yli puolet (52 %) heistä ajattelee, että Pyhä Henki on vain symboli Jumalan läsnäololle eikä itsenäinen elollinen olento. Kristittyjen moraalista kiinnostunut Shiflett tietää myös kertoa, että uudestisyntyneille kristityille on saatu jopa korkeampi avioeroprosentti kuin niille, jotka eivät pidä itseään kristittyinä. Sen sijaan he ovat paremmin koulutettuja kuin Yhdysvalloissa tavallisesti luullaan; korkeakoulutodistus on heistä lähes joka kolmannella. Shiflett kiinnittää huomiota myös siihen, että amerikkalaisten keskimääräinen johdonmukaisuus uskon asioissa on koko lailla kateissa. Raamatun paikkansapitävyyteen kaikissa sen opetuksissa uskoo 60 % amerikkalaisista, ja 70 % pitää Jumalaa kaikkivaltiaana ja kaikkitietävänä. Shiflett valittaa tämän kertovan siitä, että monet eivät tiedä, mitä Raamatussa todella opetetaan. Stimuluksen mielestä voisi pikemminkin pohtia sitä, mitä tuollaiset lauseet ylipäänsä tarkoittavat siinä todellisuudessa, jota ihmiset elävät päivästä toiseen, päästipä niitä suustaan fundamentalisti tai sitten aivan tavallinen maailmankansalainen.
Yhden poliittisen päätelmän rapakontakaisesta maailmasta voisi tehdä: Yhdysvaltojen poliittisen ja taloudellisen mahdin rapautuminen, terrori-iskut, luonnonkatastrofit ja tavallisten kansalaisten velkaantuminen panevat etsimään toivoa perinteiseen tyyliin mielletystä tuonpuoleisesta totuudesta, joka avaa itselle kuolemanjälkeisen elämän ja oman maailman vihollisille helvetin tulen.
Suomeen Shiflettin analyysi ei aivan sovi, vaikka joitakin piirteitä siitä voi helposti siirtää tännekin. On varsin tavallista, että kristillistä uskoa punnitaan meilläkin polarisaatioiden kautta. Kristinusko on joko absoluuttinen totuus tai petosta ja valhetta; se on joko ilmoitettu oppi, johon sitoudutaan, tai sitten subjektiivista uskoa, jolla ei ole minkäänlaisia objektiivisia kriteerejä; sitä pitää markkinoida kuin kännykkää siinä uskossa, että se on markkinoiden paras.
Stimulus ihmettelee näin kaksijakoista kuvaa uskonnosta, koska se takana on huoli itsestä: joko oma usko on ainoa totuus tai sitten koko elämä on mieltä vailla. Kuitenkin jokainen uskonto on ensi sijassa kulttuuria – ei totta eikä valhetta. Kulttuuri on aina suhteessa siihen todellisuuteen, jota eletään päivästä toiseen ja jossa myös kaikkea kulttuuria pohjimmiltaan testataan. Kun todellisuuden testissä ehdottomat totuudet riisutaan niihin liittyvistä valtapyyteistä, voi vain hartaasti toivoa, että jäljelle jää jotakin inhimillisesti kestävää ja älyllisesti rehellistä.Stimulus