Luotettavan aikalaistodistajan mukaan suomalaiset piispantarkastukset olivat 1970-luvulla luonnottomia tilaisuuksia: ”Koskaan en ole syönyt niin hyviä ja kalliita ruokia kuin silloin, koskaan en ole kokenut niin ahdistavaa protokollaa, jossa yskäisykin väärään aikaan sai ahdistavan punan polttamaan naamaa, jossa päähenkilön ympärille oli luotu sellainen kunnianarvoisuuden kehä, ettei viittä metriä lähemmäksi voinut mennä.” Sellainen on perinteinen suomalainen piispantarkastus, vallan, teeskentelyn ja häpeän näytelmä mysterium tremendum vaan ei fascinosum. Sama aikalaistodistaja tietää kertoa, että piispa toki osasi jo tuolloin tulla lähelle kansaa mennessään alennustavarataloon tervehtimään asiakkaita.
Ekumeniikan professori Risto Saarinen arvostelee kolumnissaan Kotimaassa (14.9.) piispantarkastuksia jäänteeksi muussa hallinnossa jo kauan sitten lopetetuista tarkastuskäynneistä. Kun seurakuntien toiminta on kasvanut aivan toisenlaisiin mittoihin kuin ennen, piispantarkastuksista on tullut Saarisen sanoja käyttäen ”kummallista rituaalista retkeilyä”. Saarinen kertoo joutuneensa nuorena pappina 1980-luvulla notaariksi piispantarkastukseen ja todenneensa ”tarkastamisen meiningin” kaikkea muuta kuin luontevaksi. Hän kiinnittää huomiota tarkastusten koomiseen ulottuvuuteen, joka ei vielä ollut kirkastunut 70-luvun aikalaistodistajalle. Bergmanilainen draama näyttää 80-luvulle tultaessa vaihtuneen raakakäsikirjoitukseksi Monty Pythonin sketsiin.
Vaan miten on nykyisin? Lapuan piispa Simo Peura vastaa veljellisesti Risto Saariselle (Kotimaa 21.9.), jonka hän väittää olevan ”kovin huonosti perillä piispantarkastusten käytännöstä”. Tarkastukset alkavat jo ennen piispan vierailua ja niissä selvitetään asiantuntijavoimin kaikkea olennaista. Peuran mukaan logistiikka on siis kunnossa. Mutta entä Saarisen kummastelu ”rituaalisesta retkeilystä”? Mihin piispan raamatullisen mittaista kolmipäiväistä vierailua seurakunnassa oikeastaan tarvitaan? Kun Saarinen rinnastaa piispan maallisiin ja taloudellisiin johtajiin, joilta tulisi ottaa mallia, Peura kääntää piispantarkastuksista esiin niiden inhimillisen puolen. Tarkastuksissa piispa kohtaa ihmisten pysäyttävän vieraanvaraisuuden sekä heidät itsensä Saarisen peräänkuuluttamissa ”suorissa tositilanteissa”. Peura näkee tarkastukset aivan toisin kuin Saarinen ja 70-luvun aikalaistodistaja: ne eivät ole tärkättyä vallankäyttöä, ahdistavaa teatteria, hyödytöntä rituaalia eivätkä tahatonta komiikkaa, vaan ihmisyyttä aidoimmillaan. Piispa on läsnä, kuuntelee, oppii itse ja pyrkii pitämään oman suunsa kiinni. Jotain sellaista piispalta odotetaankin että isä aurinkoinen paljastuu höveliksi kansanmieheksi.
Peura ja Saarinen lähestyvät aihettaan hyvin erilaisista lähtökohdista ja havainnoista käsin. Saarinen puhuu piispantarkastusperinteestä viileän ulkokohtaisesti ja rationaalisesti kun taas Peura viestittää isällistä hyväntahtoisuuttaan ja tekee piispallisesta vallastaan mahdollisimman pehmeän paketin. Kumpikaan ei kysy, miten seurakunnan työntekijät tai seurakuntalaiset kokevat tarkastukset. Piispa ja hänen seurueensa kohtaavat varmasti auliita isäntiä ja emäntiä, jotka iloitsevat vieraistaan. Mutta jossain näkyy asian toinenkin puoli. Seurakunnissa esiintyy yleisen keskustelun ja tutkimusten mukaan työpaikkakiusaamista, kärhämöintiä, työntekijöiden erimielisyyksiä ja kiistoja uskonasioista. Miten nämä riitapukarit peittävät ja paljastavat tunteitaan, kun piispa kaivattuna vieraana ja inhimillisen lämmön tuojana saapuu seurakuntaan? Miten piispa itse esittää roolinsa tällaisissa näytelmissä? Olisikohan Veli-Pekka Hännisellä tässä seuraavan käsikirjoituksen aihe?Stimulus