Viime aikoina on noussut uudestaan ja entistä selvempänä esille kirkollinen ongelma, joka haudattiin silloin, kun naispappeus hyväksyttiin ja tuli osaksi kirkollista arkipäivää. Raamattuun ja kirkon tunnustukseen vetoavat miespapit, jotka eivät hyväksy naispappeutta, haluavat sekä pysyä kirkon pappisviroissa että kieltäytyä yhteistyöstä naispappien kanssa. Heidän mielestään naispappien tulisi tällaisissa tilanteissa suoda hurskaille miehille omantunnon vapaus ja väistää heidän papillisen toimintansa tieltä, etenkin jumalanpalvelusten yhteydessä. Osa kirkon papistosta, mukana myös naispappeja sekä naispappeuden hyväksyviä, kannattaa tätä vaatimusta ja sen toteuttamista niin hyvin kuin mahdollista. Kiistatonta työnsä tunnustamista ja toimintansa vapautta vaativat naispapit puolestaan ovat saaneet tarpeekseen. Heidän mielestään väistämisvelvollisuutta vaativilla miespapeilla ei ole muuta kestävää mahdollisuutta kuin lähteä portto Baabelista ja perustaa oma kirkkokuntansa.
Piispoille, kirkkoherroille ja muille kirkon päättäjille yhtälö on mahdoton. Kenelläkään heistä ei ole helppoa tilaisuutta puhua viisaita ja poimia sulkaa hattuunsa kirkon työntekijöiden keskinäisen kunnioituksen rakentamisesta ja erilaisuuden suvaitsemisesta. Yhteen suuntaan kumartavan on pakko pyllistää toiseen, ja itse kunkin täytyy valita, kenelle haluaa olla suvaitsevainen ja kenelle suvaitsematon. Keskustelua hallitsevat evankeliumin sijaan lakipykälät, jotka ovat jo 20 vuotta olleet vanhoillisia vastaan. Täytyykö naispappeutta aikanaan ajaneiden liberaalien, suvaitsevaisten ihmisten nyt edustaa itselleen vierasta pykäläintoista suvaitsemattomuutta ja syödä omat periaatteensa? Jos ja kun naispappeuden ehdottomia vastustajia uhataan pakkokeinoilla, heistä tulee marttyyreja – ainakin omiensa parissa. Samalla kuitenkin naispappien hiljainen ja vähän äänekkäämpikin syrjintä saa väistyä. Historian pyörää on vaikea – lue: mahdoton – kääntää taaksepäin ja palata naispappeutta edeltävään aikaan.
Kaikki julkisuudessa esiintyneet naispappeuden vastustajat vakuuttavat, että heillä ei ole mitään naisia vastaan. Kysymys on heille yksinomaan Jumalan sanan mukaisesta opista – vaikka apostoli Paavali ja muut Uuden testamentin kirjoittajat eivät tunteneet lähimainkaan samanlaista pappeutta kuin me 2000-luvun luterilaiset. (Deutero-)Paavalille ja muille naisten syrjinnässä kysymys oli enemmästä kuin jostakin sellaisesta, mitä me kutsumme ”viraksi”. Heille kysymys oli naisen kuuliaisuudesta ja vaikenemisesta (1. Kor. 14:34 –35; 1. Tim. 2:11–12), koska mies on se, joka käskee ja puhuu – olipa tällainen ajatus ”Herran käsky” tai ei. Jos joku haluaa Paavalin pykälien ja momenttien pohjalta olla mahdollisimman ”raamatullinen”, hänen tulisi pyrkiä estämään kaikki naisten itsenäinen toiminta kirkossa.
Ehtoollisjumalanpalveluksissa, jotka nyt ovat kiistan ytimessä, tällaista raamatullisuutta edustava voisi omaatuntoaan loukkaamatta jakaa naispapin kanssa ehtoollista, koska messukirjaa pidellessään naispappi ei opeta itse, vaan toistaa mekaanisesti miesten kirjoittamia tekstejä. Huumorintajuinen naispappi pääsisi tosiraamatullisen miespapin kanssa saarnaamisestakin kuin koira veräjästä: mies voisi kirjoittaa saarnan ja nainen saisi lukea sen, kunhan ei vain lisäisi joukkoon omia ajatuksiaan ja yrittäisi opettaa muita. Mutta jos naispappi on jääräpäinen ja aivan välttämättä haluaa livetä raamatullisesta kuuliaisuudesta ja sen sijaan ajatella ja opettaa itsenäisesti, naispappeutta vastustavat miespapit voisivat puolestaan väistää tilanteen tukkimalla korvansa kuin Stefanoksen kivittäjät. Niin he eivät kuulisi sanaakaan, kun kuuliaisuuteen ja vaikenemiseen luotu olento yrittää saada äänensä kuuluviin. (Deutero-)Paavali ei sallinut, että nainen opettaa, mutta modernia parisuhdekulttuuria tuntemattomana hän ei ymmärtänyt, että miehellä on muitakin vaihtoehtoja kuin tyrannia: hän voi antaa naisten puheiden mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos.
Väistämisongelmaan on siten halpa ratkaisu: hiippakunnat lähettävät ison postipaketillisen korvatulppia jokaiseen seurakuntaan. Niitä voisivat lisäksi käyttää muutkin papit, jotka eivät halua kuunnella kollegojensa puheita. Ylijäävät tulpat voisi jakaa maallikoille, vaikka suurin osa heistä jää joka tapauksessa jumalanpalveluksen ajaksi kotiin – paitsi silloin, kun saadaan seurata herkullista yhteentörmäys- ja väistämistilannetta ihan omassa seurakunnassa.Stimulus