Das ist Gesichtslähmung eli ”tuo on kasvohalvaus”, sanoo mies pöytävieraille vastapäätä istuvasta vaimostaan, joka on peittänyt toisen puolen kasvoistaan mustalla liinalla. Kohtaus on saksalaisesta elokuvasta, joka kuvaa jälleenrakennuksen kynnyksellä olevaa maata heti sodan jälkeen. Elokuvassa natsien passiiviset myötäilijät – miehet – muuttuvat häikäilemättömiksi pyrkyreiksi noustakseen yhteiskunnallisiin asemiin ja jättääkseen taakseen ikävän menneisyyden. Muutoksen hintana on tunteiden kylmyys, kyynisyys ja vauhtisokeus. Tällaisesta näkökulmasta naisen kärsimyksestä juontunut kasvohalvaus saa symbolisen merkityksen: se koskettaa koko maata.
Berliinin-kävijä voi hakea menneisyyden jälkiä kaupungista, joka kirjavien vaiheiden kautta elää vieläkin jälleenrakennusprosessissa. Museosaarella sijaitseva Berliinin tuomiokirkko rakennettiin keisari Wilhelm II:n käskystä mahtailevaksi valtakunnan monumentiksi vuosina 1895–1905. Vanhan uusklassisen kirkon tilalle nousi lopulta mainiosti keisarivallan symboliksi sopiva sekä valtaistuimen ja alttarin liittoa julistava rakennus. Tuomiokirkkoa vastapäätä revitään nyt puolestaan alas DDR-aikaista hirvitystä, ”tasavallan palatsia”, joka rakennettiin sen jälkeen, kun Walter Ulbricht oli vuonna 1950 käskenyt räjäyttää sodasta ihmeen kaupalla säilyneen Berliinin kaupunginlinnan maan tasalle. Tilalle yhdistynyt Saksa haluaa rakentaa menetetyn linnan uudelleen vanhojen piirustusten mukaan.
Tuomiokirkon sisätilat kertovat kirkon ja valtiovallan yhteisistä toiveista ja yhteisestä ideologiasta. Evankelistojen kanssa seisovat ylhäällä kupolin juuressa sulassa sovussa Luther, Melanchthon, Zwingli ja Calvin. Ylätilaa koristavat myös friisit, joissa kuvataan kirkon kärsimystietä ja menestystarinaa Apostolien teoissa: Stefanus kivitetään, mutta Paavalin saarna levittää voittoisaa evankeliumia. Alttarin yläpuolella korkealla olevaan kilpeen on valittu sopiva raamatunlause (2. Kor. 5:20; KR 1938): ”Antakaa sovittaa itsenne Jumalan kanssa.” Siis: olkaa kuuliaisia, älkää innostuko uusista aatteista, älkää kapinoiko, vaan antakaa sovittaa itsenne keisarin kanssa.
Rakentaminen ja jälleenrakentaminen eivät ole koskaan tulleet halvaksi, mutta kirjat voivat olla halpoja. Alexanderplatzilta Stimuluksen käteen tarttui pienestä kojusta 50 sentin hintaan Kleiner mann – Was nun?, Hans Falladan läpimurtoromaani vuodelta 1932. Siinä kerrotaan yhteisestä elämästään epävarman nuorenparin toimeentulohuolista lama-ajan Berliinissä. Kirjasta löytää monta mieleenpainuvaa kohtausta. Lapsen hoitamisesta kätilö tietää kertoa, että itkevää lasta ei pidä lohdutella liikaa, vaan pitää antaa sen itkeä itkunsa loppuun. Äidin otettua neuvosta vaarin pieni mies jää itsekseen ihmettelemään, että onkohan tuo sittenkään ihan hyvä ajatus.
Länsipuolella kirjakaupasta löytyi eurolla poleeminen teos nimeltä Filmr:ss meillä kiittävät arvostelut saaneesta elokuvasta Untergang, joka kuvaa Hitlerin (Bruno Ganz) ja hänen esikuntansa viimeisiä päiviä maanalaisessa bunkkerissa keskellä Berliiniä. Kirjan erilaisten artikkelien mukaan muualla rohkeaksi ja rehelliseksi julistettu filmi palvelee itse asiassa saksalaisten halua unohtaa natsimenneisyytensä. Elokuvassa saksalaisen katsojan samastumiskohteina ovat viattomat sankarit, Hitlerin hyväsydäminen nuori sihteeri Traudl Junge ja urhea Hitler-nuori Peter. Nämä ohjaavat katsojan katseen tulevaisuuteen, pois Hitlerin kauheista vuosista, joihin ”Saksan kansa” itse ei ollut millään tavalla syyllinen. Elokuvan kriitikkojen mukaan autenttisuuden fiktio pyyhkii petollisesti natsi-Saksan vaikutuksen pois katsojien mielistä.
À propos Hitler. Kurt Tucholsky loi Weimarin tasavallassa merkittävän uran lehtimiehenä ennen tämän itävaltalaisen korpraalin valtaannousua. Nähtyään jo hyvissä ajoin Hitlerin aikeet Tucholsky pakeni Ruotsiin, jossa hän kirjoitti sairaana ja joutilaana Q-päiväkirjaansa (Q = Ich quatsche = minä lörpötän). Vastoin kirjoittajan kaavailuja päiväkirjat ovat päätyneet meidänkin käsiimme – niitä ja muita Tucholskyn kirjoituksia löytää myös halvalla berliiniläisistä antikvariaateista. Yksi merkinnöistä alkaa ranskankielisellä sitaatilla, jonka voi suomentaa seuraavasti: ”Hänen puheensa olivat kiihkeitä ja hänen puhetaitonsa, jolla hän vietteli kansoja ja saattoi niitä hurmioon, oli kiivasta ja kuohahtelevaa. Hän oli erikoisen röyhkeä, kun häntä kannatettiin ja hänelle osoitettiin suosiota. Hän loi itselleen arvovallan, joka sai hänen seuraajansa pelkäämään hänen edessään niin, etteivät he uskaltaneet väittää häntä vastaan pienissä eivätkä suurissa asioissa.” Ja tähän Tucholskyn lakoninen kommentti: ”Anteeksi kuinka –? Ei nyt sentään. Näin on kirjoittanut Bossuet.*
– Lutherista.”* Jacques Bénigne Bossuet (1627–1704): Meaux’n piispa, yksi aikansa tunnetuimpia ranskalaisia saarnaajia ja oikeaoppisen roomalaiskatolisuuden puolustajia.
Stimulus