Kirkko ja kaupunki -lehden pääkirjoituksessa ihasteltiin 12.9. uskontomme hienoutta. Kirjoituksen mukaan uskontomme ytimessä ovat armo ja rakkaus, mistä "voimme olla ylpeitä", "vaikkei kaikki sen [ytimen] ympärille kertynyt sälä niin kelpoa olisikaan."
Niin, mikähän on sälää ja mikä ydintä?
Luterilaisen kirkon tunnustuskirjojen lopussa on asiahakemisto, jossa on lueteltu ne tunnustuskirjojen kohdat ja sivut, joissa kutakin asiaa on käsitelty. Se minkä verran siis jonkin asian /sanan alla on viittauksia tunnustuskirjojen sivuille, lienee jonkinlainen merkki siitä, kuinka keskeinen tai tärkeä tuo asia on luterilaisessa opissa ja elämässä.
Voittajaksi selviää sana Usko. Pelkästään siihen liittyvien tunnustuskirjan kohtien luettelemiseen kuluu 37 palstasenttiä. Erittäin hyvin pärjäävät myös esimerkiksi Laki (35 cm), Teot (26 cm), Pyhä Henki (25 cm). Käskyt, Parannus ja Perisynti sinnittelevät nekin jossakin 10–20 parhaan liepeillä 15–17 palstasentillään. Armo ja Rakkaus sen sijaan ovat lähellä harmaaseen keskikastiin hautautumista 11 ja 10 palstasentin suorituksellaan.
Mutta Raamattu, varsinkin Uusi Testamentti ja erityisesti Jeesuksen julistus, siihenhän terve moderni kristillisyys viime kädessä nojaa!
"Tutkimus on jo kauan ja harvinaisen yksimielisesti pitänyt Jumalan valtakunta -teemaa Jeesuksen julistuksen aivan olennaisimpana elementtinä", kirjoittaa dosentti Tom Holmén tämän syksyn uutuuskirjassaan Jeesus.
Mitä Jeesus tällä käsitteellä täsmällisesti tarkoitti, sitä tutkimuksen on ollut tiettävästi vaikeampi jäljittää. Mutta kyse oli uskosta johonkin (yli)historialliseen murrokseen, jonka todellisuutta Jeesus jo omalla toiminnallaan arveli konkretisoivansa, mutta jonka piti toteutua lopullisestikin hänen omana elinaikanaan tai ainakin ihan lähitulevaisuudessa ikään kuin täyttymyksenä niille lupauksille, joita Jumalan uskottiin liittolaiskansalleen antaneen. Tämän valtakunnan sisällä armollisuus ja rakkaus olivat voimassa.
Mutta valtakunnan ulkopuolelle jäävien osa ei tulisi olemaan helppo.
Holmén kirjoittaa: "Jeesuksen tuomiosanoma on siis yhtä varteenotettava kuin sanoma pelastuksestakin". Holmén luettelee parikymmentä sellaista Raamatun jaetta, jossa Jeesus kuvaa helvettiä ja siellä koettavia ikuisia tuskia "hyvin graafisesti" ja joskus vielä kuin "hiillokseen puhaltaen kontrastoi kuvaukset pelastuneiden autuuteen". Lisäksi löytyy kymmenkunta jaetta, joissa Jeesus vakuuttaa tuomion päivän koittavan varmasti, minkä vuoksi asiasta täytyy varoittaa.
Tunnustuskirjojen asiahakemistossa tämä Jeesuksen julistuksen "aivan olennaisin elementti", Jumalan/taivasten valtakunta, ei ole ansainnut edes omaa hakunimikettään. Sen sijaan haettavissa on tunnustuskirjojen opetuksia mm. seuraavista aiheista: Hilarius, Hilten ja Pomeranus.
Tietenkään luterilainen usko ja oppi eivät ole samoja kuin Jeesuksen usko ja oppi. Jeesus oli uskonnoltaan juutalainen. Kristinusko taas irtautui hiljalleen juutalaisuudesta omaksi uskonnokseen ja hajaantui vuosisatojen aikana yhä kauemmas lähtökohdistaan monimutkaisiksi oppiryteiköiksi, joissa erityisesti Jeesuksen keskeisin sanoma Jumalan valtakunnasta ja suuresta ylihistoriallisesta murroksesta jäi marginaaliin jos sinnekään. Nykykirkon pappisvirasta UT:n Jeesus saisi varmaankin pikapotkut maailmanlopun uskomuksineen, tuomiopäivä- ja helvettiuhitteluineen.
Kaiken kattava armo, rakkaus ja humaanisuus ylipäätään alkoivat hivuttautua kohti nykyistä asemaansa uskonnon "kovimmassa" ytimessä valistuksen ja humanismin myötä. Yleisen ilmapiirin muuttuessa niitä alettiin "löytää" yhä enemmän myös Raamatusta ja luterilaisuudesta. Vuosisatoja Raamatusta ja tunnustuksesta oli löytynyt paljon enemmän moralismiin, vallankäyttöön, ihmisten nujertamiseen ja jopa väkivaltaan velvoittavia kohtia. Näitä piirteitä voi löytää Vartijankin alkuvuosikymmenien kirjoituksista ja satunnaisemmin vielä pitkään sen jälkeenkin.
Uskonto muuttuu muun kulttuurin ja yhteiskunnan mukana, se on selvä eikä muuta mahdollisuutta olekaan. Ei ole paluuta "alkuperäiseen" kristinuskoon, jollaista yksiselitteisenä ilmiönä ei edes ole ollut olemassa. Silloinkin 2000 vuotta sitten oli vain historiallinen ja monimuotoinen uskonnollis-kulttuurinen prosessi.
Epäselvempää on, miten kirkko tunnistaa ja tiedostaa tätä jatkuvaa prosessiaan, muutostaan. Ei liene ihan mahdotonta, että ihan niin kuin yksilön, myös kirkon tapaisen instituution kohdalla oman identiteetin ja menneisyyden prosessoinnin laiminlyöminen heijastuu ulospäin pinnallisuutena ja uskottavuuden puutteena. Kaikkihan tuntevat sen ihmistyypin, joka puhuu paljon ja kuuntelee vähän, kannattaa kaikkia hyviä asioita ja pyrkii olemaan kaikkien kaveri, mutta josta takanapäin sanotaan, että tyyppi ei ole uskottava, se ei sinut itsensä kanssa, sillä ei ole identiteettiä eikä omaa näkemystä asioista.
Vanhassa lapsenmielisten seuraleikissä vuorossa olevalta pelaajalta kysytään: "totuus vai tehtävä?" Jos valitsee tehtävän, selviää esimerkiksi kuperkeikan heittämisellä, talon ympäri juoksemisella tai pelikumppanin halaamisella. Jos taas valitsee vaihtoehdon totuus, joutuu vastaamaan vilpittömästi pelikumppanin kysymykseen.
Stimuluksesta vaikuttaa siltä, että kirkko on tässä leikissä aina valinnut vaihtoehdon "tehtävä".Stimulus