Viimeiset parikymmentä vuotta ovat varsinkin Yhdysvalloissa tuottaneet kirjakauppojen hyllyille teologisten tiedekuntien kirjastoihin koko joukon tutkijoiden kirjoittamaa Jeesus-kirjallisuutta. Tämän kirjallisuusbuumin keskeisenä oivalluksena on ollut nähdä Jeesus entistä selkeämmin oman aikansa juutalaisena julistajana. Yksimielisyys päättyy kuitenkin seuraavaan kysymykseen: millainen juutalainen Jeesus oli? Jumalan valtakunnan profeetta vai uudenlainen messias, joka näki itsensä Jumalan Pojaksi? Vai kyynikko, joka käänsi kaikki arvot nurin julistamalla köyhyyden rikkaudeksi ja saastaisena pidetyn puhtaaksi? Oliko hän ihmeparantaja vai viisaudenopettaja? Vai molempia? Kuuluiko Jeesuksen suunnitelmiin vain pian tulossa oleva Jumalan valtakunta vai julistiko hän lähimmille seuraajilleen, että he jatkavat uskovien yhteisönä hänen kuolemansa (ja ylösnousemuksensa?) jälkeen?
Näistä ja monista muista kansainvälisessä keskustelussa esitetyistä kysymyksistä voi havaita, että pelissä ei ole ainoastaan historiallinen rekonstruktio, vaan kysymys evankeliumien luotettavuudesta ja siihen liittyen edelleen kristinuskon sanoman jatkuvuudesta. Julistavatko 2000-luvun kirkot todellista (historiallista) Jeesusta? Tunnistaisiko Jeesus oman julistuksensa niiden ihmisten sanoista, jotka vetoavat hänen nimeensä ja julistavat evankeliumia lukuisissa erilaisissa muodoissa?
Amerikkalainen Jesus Seminar, jota on esitelty Vartijankin sivuilla, on antanut viimeksi mainittuihin kysymyksiin kielteisen vastauksen. Osa tutkijoista on sitä vastoin asettunut määrätietoisesti myönteisen vastauksen puolelle. Yksi heistä on arvostettu ja tuottelias brittieksegeetti Richard Bauckham, joka kirjassaan Jesus and the Eyewitnesses: The Gospels as Eyewitness Testimony (Eerdmans 2006) esittää pontevasti vastavirtaisen vision. Sen mukaan evankeliumit – mukaan lukien kiistelty Johanneksen evankeliumi – ovat historiallisesti luotettavia selontekoja, jotka perustuvat evankelistojen käyttämien silminnäkijöiden todistuksiin. Bauckham nojaa teoriassaan skandinaaviseen eksegeesiin, Birger Gerhardssonin ja tämän oppilaan Samuel Byrskogin esittämiin teorioihin.
Bauckham tukeutuu toisen vuosisadan puolivälistä tunnetun Hierapoliin piispa Papiaan todistukseen (Eusebios, Kirkkohistoria 3.39), jonka mukaan evankelista Markus oli Pietarin tulkki ja Matteus vanhan hepreankielisen evankeliumin kirjoittaja. Tämän rinnalla Papias luotti kuitenkin enemmän suullisen tradition voimaan: kun hänen luokseen tuli joku, joka oli tuntenut vanhoja opettajia, hän otti heti selvää heidän sanoistaan ja selvitti perinnettä jäljittämällä, mitä kukin Herran oppilas oli sanonut.
Bauckham tekee myös selkoa evankeliumeissa mainituista henkilönnimistä. Näitä nimeltä mainittuja hän pitää silminnäkijätodistajina, samoin etenkin passiokertomuksessa mainittuja nimettömiä henkilöitä (Jeesuksen voidellut nainen, ehtoollissalin käyttöön antanut majatalonpitäjä), joita tuli suojella roomalaisen miehitysvallan vainolta. Bauckhamin mukaan varhaisten kristittyjen kollektiivinen muisti oli luotettava, vaikka yksittäiset ihmiset saattoivat muistaa asioita sekä toisin että väärin. Tämän lisäksi muun muassa Jeesukseen liittyneiden tapausten epätavallisuus, niiden voimakas persoonallinen kokeminen ja toistuva kertominen vahvistivat muistikuvien luotettavuutta.
Bauckhamin laajalle teokselle ei voi tässä yhteydessä tehdä oikeutta, mutta siihen kannattaa tutustua, jos haluaa tutustua mahdollisimman monipuolisesti erilaisiin käsityksiin historian Jeesuksesta. Yhtä kaikki, ongelman ydin on siinä, että meillä on edelleenkin vain tekstit: niiden syntyprosessista on esitetty lukuisia teorioita, eikä kenelläkään ole kiistatonta pääsyä kurkistamaan tekstien taakse. Yksi langanpää on edelleenkin siinä, että neljässä eri evankeliumissa niin kertomukset kuin opetukset ovat kautta linjan tavalla tai toisella tulkkina toimivan evankelistan näköisiä. Kaikkien näiden takana olevan historian Jeesuksen hahmottaminen neljästä erilaisesta kokovartalokuvasta jää edelleenkin tutkimuksen haasteeksi.Stimulus