Näin otsikoi pakinansa Vartijassa legendaarinen päätoimittaja Antti J. Pietilä vuonna 1919. Lehti oli jo silloin saavuttanut kunnioitettavan 31 vuoden iän. Nuori lupaava systemaatikko oli juuri saanut lehden ”lahjaksi” Erkki Kailalta ja Lauri Ingmanilta ja oli intoa täynnä.
Alussa vielä hyvin sopuisan päätoimittajan eräs ominaispiirre näkyi jo ensimmäisistä lehdistä: usko siihen, että ihminen ei saa koskaan pettää ihanteitaan eikä käsityksiään totuudesta minkään tarkoituksenmukaisuus- tai hyötynäkökohdan takia.
Pakinassaan Pietilä pohtii tästä näkökulmasta kirkollisen virkauran tyypillistä kehitystä.
”Jo vakinainen tulo ja virka, vaikka pienempikin, sitoo. Ken vielä siinä asemassa osoittautuu hankalaksi yleiselle rauhalle, hänelle annettakoon luottamustoimia. Komiteoissa, lähetystöjen jäseninä, toimittajina ja sen semmoisina on moni ’intoilija’ taltutettu. Jos levottomuutta kuitenkin kestää edelleen, niin pitäisi ainakin lääninrovastin tai asessorin paikan riittää rauhoitukseksi. Mutta jos joku ei vielä siinäkään asetu, niin hänet on valittava piispaksi. Piispana on vaarallisinkin fanaatikko rauhallinen mies.”
Pietilä oli siitä poikkeuksellinen, että hän säilytti periaatteensa myös iän karttuessa. Hänen ”suojelukseensa” Vartijan päätoimittajana kuuluivat mm. työväenmieliset Onni Eerikäinen ja Sigfrid Sirenius sekä oman aikansa liberaali raamatuntutkija Rafael Gyllenberg. Kenenkään mielipiteisiin kokoomuslainen ja teologisestikin varsin konservatiivinen Pietilä ei sinänsä yhtynyt, päinvastoin. Mutta hän koki näiden ihmisten olevan vilpittömiä ihanteellisuudessaan ja uskossaan totuuteen; varsinkin kun muualla kirkossa Pietilä koki ”Hiipivää salakavaluutta, liehakoivaa, väärää veljeyttä, takapuheita, vahingoniloa, törkeää, raakaa toisen sortamista.”
Jo silloin. Entä nyt?
Vertailututkimusten mukaan kirkolliset työyhteisöt sijoittuvat aivan kärkeen mitä tulee keskinäiseen kiusaamiseen, työyhteisöstä johtuviin ahdistuksiin ja pelkoihin.
Vielä parikymmentä vuotta sitten pidettiin hieman nolona jos ”kirkon edusta” puhuttiin muuten kuin lainausmerkein. Piti lisätä että kirkkohan ei ole maailmassa itseään varten vaan asiansa takia. Nyt sekä lainausmerkit että muodollinenkin viittaus kirkon asiaan on useimmiten nähty tarpeettomiksi. Korkeimmallakin tasolla puhutaan ihan avoimesti kaiken kansan kuullen kirkon strategioista jäsenmäärän ja taloudellisen aseman tehostamiseksi.
Stimuluksen nuoruudessa inhottiin kiiltävänaamaisia asessoreita, piispoja ja professoreita, joissa nähtiin evankeliumin asian pettäjiä, kovapintaisia tarkoituksenmukaisuuspoliitikkoja, jotka vähät välittivät ihmisten ja kokonaisten perheiden kohtaloista, jos näiden ”väärinajattelusta” koettiin koituvan uhkaa vallitsevalle establishmentille – ei siis vuorisaarnan tai evankeliumien hengelle.
Silloin monet nykyrovastit ja -asessorit marssivat työväen- ja rauhanmarsseilla. Oli usko siihen että toimiminen oikeaksi koetun tavoitteen puolesta antaa elämälle merkityksen, ja aivan yhdentekevää oli se, johtaisiko tämä uskollisuus omille näkemyksille voittoon vai häviöön. Itse asiassa häviö sanan arkikielisessä merkityksessä oli se todennäköinen ja tavallaan tietoinenkin päämäärä. Koettiin oltavan Jeesuksen asialla, ei vain hänen opetustensa vaan myös arvojensa ja valintojensa.
Koettiin, että jos oikeutta ja heikkoja puolustaa (tavalla joka silloin ymmärrettiin oikeaksi), luultavasti häviää, mutta voittaa omalle elämälleen merkityksen. Oltiin luettu se Raamatusta ja samaistuttu siihen. Juuri siksi marssittiin ja oltiin valmiita häviämään.
Entä nyt?
Elämän orientoitumisen lähtökohta ei ole vuorisaarna tai evankeliumista nousevat ihanteet, vaan kirkon puolustusstrategia ja -psykologia. Uskosta oikeaan ja ihanteisiin on tullut haihattelua ja oman edun ajamisesta realiteetti, jota kaikki tekevät ja johon on siksi ”pakko” osallistua. Strategisesta viisaudesta on tullut välttämättömyys ja hyve, olkoonkin että se käytännössä tarkoittaa useimmiten samaa kuin moraalinen piittaamattomuus tai pelkuruus.
Eikä tälläkään vallankäyttäjäsukupolvella varmaan ole tietoisuutta siitä mitä on tapahtunut: vuosien karttuessa olemme vapautuneet uskosta Jeesukseen ja hänen keskeisimpiin opetuksiinsa. Ja niin sitten meidänkin omahyväisen kiiltävät rovastinnaamamme loistavat itsetyytyväisyyttä kuin Pietilän – tai oman nuoruuden – painajaisunissa.
Jo Pietilän vereslihaisesti kokemaa kirkollisten työyhteisöjen erityistä sairautta ei voi perustella ”kristittyjen yleisellä inhimillisyydellä”. Sillä voi perustella työyhteisön ”normaalin” kipeyden, ei suurempaa. Stimuluksen ehdotus ylimääräiseen kipeyteen on kuluttava jännite yhtäältä oman todellisen ajattelun sekä uskonopin välillä ja toisaalta myös kirkon reaalitodellisuuden ja sen periaateohjelmiston, vaikkapa vuorisaarnan välillä. Perimmäinen näky oman työn merkityksestä ja tavoitteista on hämärä tai kokonaan hukassa. Olisi ihme ellei se heijastuisi traumatisoivasti myös työyhteisöihin ja elleivät strategiset näkökohdat selättäisi mennen tullen näkyä kirkosta, jolle tärkeintä on tehtävä ja näky menestyksestä riippumatta.Stimulus