Synkät pilvet ovat saavuttaneet kaupungin keskustan ja purkavat muutaman raskaan pisaran jälkeen mahtavana saderyöppynä kesän viimeisistä päivistä nauttivien ihmisten ylle. Näiden joukossa on myös Juhani, yksi naispappeuden vastustajien paikallisia keulamiehiä. Syyskiireitään ennakoiva piispa on kutsunut Juhanin luokseen juuri tänään, eikä tämä monissa liemissä keitetty keski-ikäinen mies tiedä, mitä vierailulta pitäisi odottaa. Hän on piispan pyynnöstä selvittänyt joukkojensa maallikkoaktiivien lukumäärää eri paikkakunnilla ja valmistautunut tekemään selkoa sitä, missä kaivataan yksinomaan tunnustuksellisina pidettyjen miespappien toimittamia jumalanpalveluksia. Riennettyään pari korttelia kaatosateessa Juhani pääsee tuomiokapitulin ovelle ja sulkee sateenvarjonsa. Pitäisi ryhtyä kuntoilemaan, hän tuumaa hengästyneenä.
Piispan työhuoneen ovi on auki, ja vahtimestari ohjaa Juhanin sisälle. Piispa kättelee vieraansa ja ohjaa hänet neuvottelupöytään, jossa iltapäiväkahvit odottavat. ”Maistuuko kuuma kupillinen”, kysyy piispa kahvipannu kädessään. ”Maistuu”, sanoo Juhani, ja lisää piispan täyttämään kuppiin kaksi palaa sokeria, joita hän alkaa sekoittaa odottavan näköisenä. Istuuduttuaan piispa lisää kahviinsa lorauksen maitoa ja pohtii mielessään, miksi Juhani juo kahvinsa makeana. Onkohan tapa vain siirtynyt isältä pojalle? Hän itse lakkasi käyttämästä sokeria, kun hänen ensimmäinen tyttöystävänsä sanoi, ettei koskaan pane sokeria teehen eikä kahviin.
Piispa on hetken sanomatta mitään, mutta aloittaa lopulta: ”Voit varmasti kuvitella, että vaikeinta tässä työssä on olla kaikkien piispa. Mutta minä haluan olla sinun ja kaikkien muidenkin piispa.” Juhani ei ymmärrä, mihin piispa pyrkii, mutta sanoo varmuuden vuoksi: ”Kutsuitko minut tänne kertoaksesi, että kirkossa on seinät leveällä ja katto korkealla?” Piispa jatkaa: ”Kutsuin sinut tänne siksi, että sinun kanssasi voi keskustella ja puhua suoraan. Unohdetaan hetkeksi muut riidat ja keskitytään teidän tilanteeseenne.” Juhani huomaa jo piispan ilmeestä, mitä hän odottaa, ja kaivaa muistiinpanonsa esiin. Hänen esitettyään asiansa miehet päätyvät keskustelemaan tarkemmin siitä, missä naispappeuden vastustajilla on jumalanpalveluksia ja kuinka paljon ihmisiä niissä keskimäärin käy. Piispa sanoo lopuksi: ”Entäpä jos teillä olisi oma seurakunta? Te saisitte muutaman kolme eri puolilla sijaitsevaa kirkon käyttöönne jumalanpalveluksia ja kasuaalitoimituksia varten. Teille varattaisiin näistä kirkoista vakioajat, ja te voisitte sopia hiippakunnan kanssa tarvittavan papiston palkkaamisesta. Miltä vaikuttaa?”
Juhani hämmentää mietteliäästi makeaa kahviaan ja vastaa hetken hiljaisuudella. Hän tietää, että osa naispappeuden vastustajista ei voisi missään tapauksessa ottaa tuollaista ehdotusta vakavasti, kun taas toiset – hän itse mukaan lukien – olisivat valmiit neuvottelemaan siitä. Kun hän lopulta sanoo varovasti, että asiasta voisi alustavasti keskustella, piispa jatkaa: ”Jotkut näkevät jo sielunsa silmillä, että te lähdette ovet paukkuen, perustatte oman kirkkokuntanne ja alatte riidellä keskenänne. Kyynisimmät meistä muista suorastaan toivovat, että te häivytte ja katkeroidutte. Minä en halua, että niin tapahtuu. Minä haluan, että te voitte toteuttaa uskoanne tässä kirkossa samoin kuin kaikki muutkin. Haluan tehdä tässä hiippakunnassa kaikille mahdollisimman selväksi, että usko Kristukseen ei ole nollasummapeli, jossa yhden uskon elintila on toiselta pois. Se ei ole olemassaolon taistelua, ei sotaa, jossa taistellaan voitosta, ei pokeria, jossa omat kortit pelataan niin taitavasti kuin mahdollista.” Piispa pitää tauon ja sanoo: ”Sinä tiedät, mitä minä tarkoitan. Tarvitaan vain yksinkertainen oivallus: hengellisessä elämässä ei ole kysymys vallasta, vaan ihmisen ja Jumalan välisestä suhteesta. Kirkko on tämän suhteen palvelija, riippumatta siitä, kenen tai millaisen kirkon jäsenen jumalasuhteesta on kysymys.”
Juhani vastaa välittömästi maltillisella, mutta määrätietoisella äänellä: ”Siis kaikki kelpaa ja kaikki käy. Armoa polkumyyntiin. Niinkö?” Piispa katsoo Juhania silmiin ja sanoo hänelle: ”Tässä kirkossa on monenlaisia kristittyjä, eikä kukaan meistä pysty pakkokeinoilla muuttamaan muita itsensä kaltaisiksi. Sen sijaan kaikille pitää olla oman uskonsa näköinen tila. Ja suoraan sanoen: en halua päästää teitä naispappeuden vastustajia heittäytymään marttyyreiksi.” Piispan viimeinen lause osuu arkaan paikkaan. Juhani sanoo suoraan: ”Emmekö me muka ole saaneet kärsiä siksi, että pidämme kiinni Raamatun selvästä sanasta? Joskus näyttää siltä, että kirkolle kelpaavat kaikki muut paitsi raamatulliset kristityt.” Piispa vastaa: ”Entäpä jos jättäisimme koko tämän kelpaamiskysymyksen Jumalan huoleksi? Siitä tulisi täysi farssi, jos minun tai sinun pitäisi ryhtyä jakamaan ihmisiä vuohiin ja lampaisiin. Minusta on parempi, että kaikki ne, jotka haluavat elää ja olla tässä kirkossa, keskittyvät viimeisen sanan saamisen sijasta olemaan paljaammin ja avoimemmin oma itsensä. Vasta sellaisesta lähtökohdasta käsin erilaisten ihmisten välillä voi löytyä jotakin aidosti yhteistä.” Piispa huomaa langenneensa saarnaamaan yhdelle kuulijalle ja juo jäähtyneen kahvinsa loppuun.
Juhani ei niele piispan sanoja, vaan esittää oman kantansa. Pitkähkön keskustelun jälkeen Juhani toteaa piispalle: ”En todellakaan ole kanssasi samaa mieltä siitä, millaista teologiaa kirkossa pitää tehdä. Mutta selvitän ensin toisten kanssa, voidaanko ehdotuksestasi keskustella.” Piispa nousee, kättelee hänet ja sanoo: ”Hyvä. Muista ottaa sateenvarjosi eteisestä. Telineemme on täynnä vieraiden unohtamia varjoja.” Ulkona sade on jo tauonnut ja ilma raikastunut. Ulos päästyään Juhani kaivaa taskustaan vaimon laatiman ostoslistan ja suunnistaa kohti kauppakeskusta.Stimulus