Mika Waltarin ohella tulee tänä vuonna kuluneeksi sata vuotta myös suuren suomalaisen näyttelijän Tauno Palon syntymästä. Tauno Palo, alkujaan Brännäs, syntyi Hämeenlinnassa, Suomen suuriruhtinaskunnassa vuonna 1908. Hän aloitti uransa Sörnäisten Työväennäyttämöllä 1927. Ensimmäinen filmirooli Palolla oli jo vuonna 1931 Kalle Kaarnan ohjaamassa elokuvassa Jääkärin morsian. Itse asiassa Palo näytteli myös toisessa ja tunnetummassa, Risto Orkon 1938 ohjaamassa Jääkärin morsian -elokuvassa. Kaiken kaikkiaan Palo näytteli 1930-luvulta 1960-luvulle lukuisissa kotimaisissa filmeissä – yleensä sankarin rooleissa. Hän teki myös pitkän teatteriuran ja jäi eläkkeelle Kansallisteatterista 1973.
Elokuvistaan Palo kuitenkin ennen kaikkea muistetaan. Hänellä oli näyttelijäksi monia avuja, joista ulkonäkö ei suinkaan ollut vähäisin. Epäilemättä naiset pitivät Paloa eroottisesti vetävänä, mutta luultavasti myös miehet sympatisoivat häntä. Palon olemuksessa ei miehekkäänä sankarinakaan ole hyökkäävää elementtiä; hän on jotenkin pehmeä, reunoiltaan feminiininen sankari. Erilaisen, jykevämmän vaikutelman herättää toinen suomifilmien miessankari Joel Rinne. Tauno Palo osasi myös laulaa ja jotkin hänen kappaleensa ovatkin jääneet ainakin pikkuklassikoiksi. Myös laulajana Palo on vahvasti läsnä oleva taiteilija. Kaiken kaikkiaan Tauno Palon persoonassa on jotain kiehtovaa moniselitteisyyttä. Lisäksi oman aikansa näyttelijäksi hänellä ei juurikaan ole kiusallisia maneereja, vaan työskentely kameran edessä on luontevaa. Unohtaa ei myöskään sovi Palon yhteistyötä Ansa Ikosen kanssa. Yhdessä he muodostivat parin, jota suomalainen yleisö saattoi ihailla, ehkäpä heihin samastuakin.
Tauno Palon ja muidenkin tuttujen näyttelijöiden tähdittämät vanhat kotimaiset elokuvat (1930-luvulta 1950-luvulle) muodostavat suorastaan oman genrensä. Suomifilmien maailmankuva on yksinkertainen, jopa lapsekkaan viaton. Kaupunki on synnin ja paheiden tyyssija, maalla sen sijaan seurataan oikeita, luonnollisia arvoja. Tämä tietenkin heijastaa noiden vuosikymmenien suomalaista yhteiskuntaa. Elokuvien juoni on tavallisesti yksinkertainen; viihteeksihän filmit toki on tarkoitettu. Erityispainotuksena on 1930-luvun elokuvissa vahva isänmaallinen ja venäläisvastainen henki – tuolloinhan nämä piirteet tarkoittivat paljolti samaa asiaa. Joukkoon mahtuu elokuvia, joissa pateettisuus on taatusti jo omana aikanaan ollut hivenen koomista. Esimerkistä käy Helmikuun manifesti (1939), joka kuvaa parin vuosikymmenen aikaa helmikuusta 1899 Suomen itsenäistymiseen. Näyttelijät seisovat jäykkinä – yläviistoon tuijottaen – lausumassa isänmaallisia repliikkejään kaukaisuuteen. Suomen sisäisissä taistoissa punaisten puolelle erehtynyttä työmiestä esittävä Eino Kaipainen, jota venäläiset aatetoverit ampuvat selkään (!), lausuu sisarensa käsivarsille tuupertuneena viime sanoinaan elokuvan opetuksen: "Ryssä petti sittenkin!"
Uskonto ja kirkko eivät yleensä ole suomifilmeissä keskeisessä roolissa. Pappeja kuitenkin kunnioitetaan ja kristillis-moraaliset arvot vaikuttavat vahvana ohjaavana voimana taustalla. Ongelmanasettelu on moraalista, ei psykologista tai yhteiskunnallista; siksi ratkaisut ovat yksinkertaisia ja yksilölähtöisiä. Yhteisöllisyyden tunne on kuitenkin selvästi läsnä. Muiden kansallisuuksien edustajia filmeissä esiintyy harvoin; 1930-luvulla ulkomaalainen on usein saksalainen, sotien jälkeen amerikkalainen. Suomen kielikysymyskään ei useimmiten ole kovin näkyvästi esille. Tosin ruotsinkieliset voidaan esittää huonosti suomea puhuvina, tyhjää toimittavina yläluokan edustajina, kuten esimerkiksi Uuno Laakson roolihahmo (luutnantti Hugo Mandelcrona) elokuvassa Siltalan pehtoori (1934). Tuon ajan elokuvat ovat palvelleet nuoren valtion suomalais-kansallisen identiteetin rakentamista; niillä on kokoava, suomalaisuuden historialle tyypillinen konsensustehtävä. Myös sukupuolten suhteet ovat yleensä perinteisen ennustettavia. Tosin poikkeuksiakin löytyy, kuten elokuvassa Juurakon Hulda (1937), jossa päähenkilö (Irma Seikkula) irtautuu suojelevien miesten paternalistisesta otteesta, kouluttautuu työnsä ohessa – ja päätyy lopulta tuomari Soratien eli Tauno Palon käsivarsille!
Mikä vanhoissa 1930–50-luvun suomifilmeissä Stimulusta ja hänen hengenheimolaisiaan kuitenkin kiehtoo? Ylen pääkanavathan lähettävät vanhoja kotimaisia elokuvia kaksi, jopa kolme kertaa viikossa. Epäilemättä moni haluaa nähdä tietyt, tutut näyttelijät yhä uudestaan. Jotkut tiirailevat vanhoja Helsingin katunäkymiä. Joka tapauksessa elokuvat ovat ikkuna kansakunnan historiaan ja ajanjaksoon, joka on vielä suhteellisen lähellä, yhden tai kahden sukupolven päässä. Mutta ehkäpä moni kaipaa suomifilmejä katsellessaan (salaa) menneiden vuosikymmenien ihmisten moraalista ryhtiä, elämän selkeyttä, yksinkertaisuutta ja yhteisöllisyyttä. Nykykulttuuri on hajonnut niin moneksi palaseksi, että niistä muodostuvaa kuvaa on vaikea hahmottaa. Ja tuntuu myös, että tango Kauhajoen kasinollakaan ei enää koskaan soi kuin ennen.Stimulus