”Arvosteleminen ei ole ylipäätänsä kiitollista työtä. Jos teoksesta ei voisi sanoa muuta kuin hyvää, olisi asian laita toinen. Mutta jos joudun arvostelemaan teosta, jonka tekijän kanssa on muutamissa periaatteellisissa kysymyksissä eri mieltä, on moinen toimi monesti sekä epäkiitollinen että hyödytön. Ja jos päälle päätteeksi joutuu arvostelemaan teosta, jonka tekijöinä on kymmenittäin miehiä, joiden näkökanta jossain määrin poikkeaa arvostelijan näkökannasta, käy asia vieläkin tukalammaksi. Joskus saapi kuitenkin semmoisissakin oloissa työhön ryhtyä.”
Näin aloittaa A. Auvinen vuonna 1889 Vartijassa julkaistun arvionsa Lutherilaisen Evankeliumiyhdistyksen julkaisemasta 652-sivuisesta saarnakokoelmasta Terveellinen oppi. Yli viisi tiheää sivua kattanut arvostelu (s. 160–165) sai Evankeliumiyhdistyksen johtokunnan puheenjohtajan, valtioneuvos A. Mobergin kirjoittamaan arvosteluun lähes yhdeksän sivua kattavan ”Vastalauseen” (s. 293– 301). Auvinen puolestaan vastasi tähän vielä mittavammalla vastineen vastineella (s. 328–341). Keskustelun laajuus ja ilmeinen hedelmättömyys sai Stimuluksen etsimään villakoiran ydintä kuurojen dialogin takaa. Erityisen kiintoisaa oli pohtia, mitä sata vuotta sitten ei kehdattu sanoa tekstissä selvin sanoin, mutta sen sijaan huudettiin rivien välissä. Parista konkreettisesta asiasta käyty keskustelu avaa kiinnostavia uskonnolliseen debattiin liittyviä ongelmia.
Auvinen sanoo saarnakokoelmasta, että siinä ”saarnamiehet viljelevät ahkerasti raamattua”. Kun nämä kuitenkin tuovat yhden asian todistamiseksi esiin ”raamatunlauseen toisensa perästä, katoo vähitellen lukijan muistosta asia, jonka todistukseksi ne alkuaan ovat otetut”. Muutamia harvoja kohtia lainataan erityisen tiheään, esimerkiksi Jesajan 53. lukua ja Paavalin lähetyskirjeitä, mutta ”sangen harvoin esim. Jakobia”. Auvisesta tämä tuntuu ”hieman yksipuoliselta”. Edelleen Auvinen kiinnittää huomiota saarnoissa esiintyvään omavanhurskauden kritiikkiin: ”Luteeruksen aikakautena, jolloin useimmat ihmiset, jotka tosin toivoivat autuaiksi tulevansa, tahtoivat saavuttaa päämääränsä omien töittensä, itsevanhurskauden kautta. Muulla tavalla ei sopine selittää sitä tosiasiaa, että saarnantekijä ottaa monesti kurittaaksensa itsevanhurskautta, vaikka teksti ei anna siihen vähintäkään aihetta.” Kolmas kiintoisa kohta liittyy saarnojen psykologiaan: ”Ja kumma, tässä teoksessa, jossa usein saa lukea ankaroita, monesti oikeutettujakin muistutuksia tunne-elämää vastaan, saa välistä lukea pitkiä pätkiä, jotka ovat omiansa juuri tunteita virittämään ja eloon saattamaan. Joskus saarnantekijä innostuu niin, että hän joka toisen lauseen varustaa huutomerkillä.”
Ylen närkästyneessä vastineessaan valtioneuvos A. Moberg heti kättelyssä sanoo, että Evankeliumiyhdistyksessä arvattiin jo ennakolta, että saarnakokoelmaa vastaan oli odotettavissa ”enemmän tai vähemmän katkeroita hyökkäyksiä ja muistutuksia”. Hän ihmettelee, miksi arvostelija moittii kirjaa, vaikka ei osoita, missä sen kirjoittajat ovat väärässä. Moberg sanoo, että on luonnollista lainata Jesajaa ja Paavalia, ”kun näissä oppi lunastuksesta laajimmin ja selvimmin esitetään.” Toiseksi Moberg kysyy retorisesti ja kursivoiden toistuvasta ”omavanhurskauden kurittamisesta”: ”Mutta mikä teksti ei anna aihetta puhua synnistä ja armosta? Ja eikä omavanhurskaus itse asiassa ole sama (luottaminen omiin hyveisiin ja töihin) kaikkina aikoina, meidän niinkuin Lutheruksen ja Vapahtajan aikana, vaikka se ilmaantuu toisella tapaa?” Tunteiden osalta Auvisen pitäisi käsittää, ”ettei hylkäystuomio koske itse tunnetta eikä tunne-elämää, mutta ainoastaan luottamista niihin”.
Vastineen vastineessaan Auvinen suojaa esittämänsä kritiikin tarttumalla sanoihin ja niiden merkityksiin. Raamatunkohtia pitäisi käyttää jonkin asian ”osoittamiseksi” eikä ”todistamiseksi”, eikä puhe ”itsevanhurskaudesta” ole sama asia kuin puhe ”synnistä ja armosta”. Saarnojen tunneilmastoa Auvinen arvioi nyt pohdiskelemalla niissä laskemiensa huutomerkkien määrää, joita hän on Mobergin mukaan onnistunut saamaan käsiinsä ”nuuskiessaan syytä muistutuksiin”.
Stimulus on toisinaan pysähtynyt miettimään, mitä ihmisten keskinäisen ohipuhumisen ja siihen usein liittyvän voimakkaan tunnelatauksen takana on. Yli sadan vuoden takainen esimerkki avaa ehkä ajankohtaista esimerkkiä helpommin rivien välissä olevan todellisuuden. Saarnakirjassa välittyy evankelisen liikkeen omalle väelle tuttu sisäpiirin lämpö, jota luovat turvalliset ja hengellistä iloa tuottavat puhetavat: synnin ja sovituksen toistuva esillä pitäminen, todistuksen hakeminen Raamatun vakaalta perustalta, omavanhurskauden tuomio ja armon riittävyyden vakuuttelu. Arvioidessaan kirjaa Auvinen arvioi tosiasiassa suhdettaan tuon aikaiseen evankelisen liikkeen sosiaaliseen mielenlaatuun, mutta pelkää avata koko kysymystä. Hän ei voi sanoa, että luterilaisuudesta poikkeava uskonnollisuus ei välttämättä perustu omavanhurskauteen, vaan vaikkapa turvalliseen, hengellistä iloa tuottavaan toimintaan ja perinteeseen, olipa kyse mistä tahansa uskonnollisista toimintamuodoista tai rituaaleista. Auvinen ei myöskään voi ryhtyä inttämään tarkemmin, ketkä kristityt luottavat tunteisiinsa ja ketkä eivät. Lujaa uskoa ja tunteellista elämöintiä kun on siellä ja täällä. Kontrastit syntyvät sisäpiirin voimakkaasta kokemuksesta, että juuri heillä on oivallettu, mitä Jumala meistä ihmisistä pohjimmiltaan haluaa.Stimulus