Vapautuksen vuosikymmenellä, 1960-luvulla, kaikki vapautui. Siirtomaat vapautuivat, naiset ja mustat vapautuivat, ja Latinalainen Amerikka oli saamassa vapautuksen Kuuban rytmissä. Vatikaanissa pidetty konsiili lupaili myös kirkon vapautuvan, ja eväät vapautuksen teologiaan olivat koossa. Miksi eväät ovat taas levällään ja miksei menestysteologialle löydy vastusta?
Vapautuksen teologian ohjelmassa keskeistä on uskon ja tekojen yhteys. Teología de la liberación -teoksensa johdannossa liikkeen isähahmo Gustavo Gutiérrez totesi vuonna 1971: ”Latinalaisen Amerikan tilanne on erityisen kiinnostava, sillä se on ainoa pääosin kristillinen maanosa vähäosaisten ja sorrettujen kansojen joukossa.” Kansankielellä latinot ovat ”köyhä ja uskova” kansa, ja tästä nousee vapautuksen teologian haaste. Uskon ja tekojen keskinäistä yhteyttä on pohdittava tilanteessa, jota leimaa viisi vuosisataa jatkunut sorto ja myös sen uskonnollinen tausta.
Eriarvoisuuden haaste on kärjistynyt, ja suosittu menestysteologia on vapautuksen teologian kääntöpuoli. Maallisen elämän tapahtumille löytyy jälleen uskonnollinen selitys. Jumala armahtaa uskovansa päihteistä ja köyhyydestä, mutta niiden orjuuteen jääminen on yksilön omaa syytä. Ihmisiä voidaan käyttää hengellisesti ja taloudellisesti hyväksi. Stimulus oivalsi tämän lukiessaan brasilialaisen ex-helluntaipastorin bloggailua.
Huumeista vapautunut pienyrittäjä oli tuonut ilomielin kymmenyksiä seurakuntaan, pastori kertoi. Hänen mukaansa vielä enemmän eli ”Gideonin tuli” kuitenkin tarvittiin siunauksen takaamiseksi. Vasta täydellinen antautuminen Jumalalle toisi voiton niin kuin Vanhan testamentin taistelukentällä. Niinpä oli tuotava vielä isompi ruskea kirjekuori, ja Jumala vastaisi täydellisellä siunauksella. No, sitä ei kuitenkaan tullut, ja pienyrittäjä vajosi takaisin huumeiden orjuuteen. Pastori puolestaan jätti ammattinsa ja julkaisi katuvaisena nettikirjoituksen, jottei kukaan oikeasti uskoisi voivansa saada siunauksia isoilla rahoilla. Tekeväthän jotkut velkaakin tätä täydellistä antautumista varten. Aikamme aneita, vai afrobrasilialaisia uhreja kristinuskon vaatteissa?
Miksi köyhät sitten lankeavat menestysteologian ansaan – onhan sen ajattelutapa niin helppoheikkimäinen? Mutta mekin voimme kysyä: miksi Suomen kristityt lankesivat Win Capitaan, ja miksi USA:n juutalaiset kantoivat miljardinsa huijari-Madoffin systeemiin? Onko ”vieraannuttava” helluntaikirkko lopulta kovinkaan kumma juttu?
Vapautuksen teologian yhteydessä on puhuttava marxismista, vaikka maassamme aihetta on kaiveltu haluttomasti. Marxismiväitteisiin on vastattu suomettuneesti, että marxilaisuus on latinoteologeille pelkkä tieteellinen väline. Näinhän ei ole, vaan sosiologinen uskonnonkritiikki tuottaa vapautuksen teologialle haasteita joka tapauksessa. Jos nimittäin uskonto on vieraannuttavaa, on vapautuksen teologien tuettava kansan syvien rivien ”tietoistamista”: Paulo Freiren 1960-luvun ohjelman mukaisesti on vapautettava se vääristä auktoriteeteista. Jos taas uskonnossa on myös vapauttavia elementtejä, siirtyy tehtävä politiikasta kirkkopolitiikaksi. Oikea vapautuspraksis on juurrutettava kirkon sisältä käsin.
Gustavo Gutiérrez saattoi 1970-luvun alussa vedota katolisen modernismin iskusanoihin ja puhua historian ja Jumalan valtakunnan ykseydestä samalla metafyysisellä aksentilla kuin ranskalaiset Teilhard de Chardin, de Lubac ja Maritain. Maallisen ja hengellisen välillä on ”distinktio, muttei separaatiota”, ja todellisuuden eri ”tasot” implikoivat toinen toisensa. Mystinen usva ympäröi vapautuksen teologian keskeistä ydintä, jossa köyhä perusyhteisön jäsen uskoo, vaikka todellisuus painaa kuin lyijyproomu.
Teologian historia on tuottanut ristiriidan, joka toistuu vapautuksen teologiassa: Jumala sekä voidaan kokea suoraan että ei voida. Monet vapautuksen teologit, kuten J. Sobrino, F. Cardenal, J. L. Segundo ja J. B. Libanio, ovat olleet jesuiittoja. Ignatius Loyola opetti tuntemaan Jumalan Hengen toimintaa sielun liikkeitä tarkkailemalla. Esimerkiksi Karl Rahner katsoi henkien erottelun olevan koko jesuiittahurskauden ydin. Vapautuksen teologia on kuitenkin syntynyt vastavedoksi karismaattiselle liikkeelle. Väärien liikutusten epäilemiseen löytyy eväitä Trenton konsiilista: hengellistä varmuutta sopii epäillä.
Näin ollen vapautuksen teologit joutuivat kamppailemaan ristitulessa. Yhtäältä Jumalan toiminta historiassa tulee ottaa todesta, ja Jumalan valtakunta näkyy köyhien vapautumisessa. Toisaalta Jumalan tunteenomaista kohtaamista omassa sielussa ei voida ilman muuta pitää aitona. Sehän on helposti vieraannuttavaa, kuten helluntailiikkeen ylilyönnit osoittavat. Teologia antaa näin samalla kertaa eväät niin Hengen tunnistamiseen kuin sammuttamiseen. Tämä dilemma tuskin rajoittuu katoliseen kirkkoon.
Kirkon konservatiivinen käännös Johannes Paavali II:n ja Benedictus XVI:n aikana on tehnyt yhteiskuntakriittisen teologian vaikeaksi asiaksi, eikä pappisviran rajoittaminen selibaatissa eläviin heteromiehiin tätä helpota. Vapautuksen teologien uskottavuutta taas ovat syöneet monet historialliset yhteydet reaalisosialismiin. Gutiérrezkin toisteli sukupolvi sitten Che Guevaran sanomaa ”uudesta ihmisestä”, jonka uusi talousjärjestys tuottaisi. Toisaalta – Kuuba sinnittelee yhä uskossa vallankumoukseen ja olosuhteita uhmaten, ainakin tämän kirjoitushetkellä. Viva la revolución?Stimulus