Suomalaisilla on perinteisesti ollut Venäjään ja venäläisiin viha–rakkaus-suhde ja tämä tarkoitettuna hyvinkin kirjaimellisesti. Maat ja kansat ovat käyneet monia sotia keskenään. Toisaalta kulttuurinen vuorovaikutus on ollut hyvinkin tiivistä. Tämä on ymmärrettävää jo senkin takia, että Suomi kuului Venäjän keisarikuntaan yli sata vuotta. Kulttuurien kanssakäymisessä suomalaiset ovat toki olleet lähinnä vastaanottavana osapuolena. Yksi kiinnostava esimerkki vaikutuksesta on suomalainen laulu- ja myöhemmin iskelmäperinne, jossa näkyy vahva ”slaavilainen” vaikutus. Toivo Kärki sävelsi slaavilaistyyppisiä iskelmiään sota-aikana, kun slaavit pitivät tulituksessaan taukoa!
Kansojemme yhteydet eivät kuitenkaan tee tyhjäksi sitä tosiasiaa, että Venäjän ja Suomen välillä on niin suuri kulttuurinen ero, että puhe kahden kulttuuripiirin välisestä rajasta ei ole liioiteltua. Mitä aiheesta sanoikaan kulttuuripiispa Eino Sormunen? Vuonna 1942 ilmestyneessä teoksessaan Suomalaisen kulttuurin lähteille Sormunen kirjoitti venäläisestä sielunrakenteesta. Hän mainitsee erityisesti neljä piirrettä, jotka ”tekevät venäläisen elämänkäsityksen soveltumattomaksi länsimaiseen ajatteluun”. Ensimmäinen on venäläisen täydellinen valheellisuus ja epäluotettavuus; muut järjestelmät vaihtuvat, mutta lahjomisjärjestelmä pysyy. Toinen piirre on venäläisen yleinen sairassieluisuus eli sadismi: ”kyky nauttia siitä, että saa kärsiä ja tuottaa muille kärsimystä.” Kolmanneksi, venäläiselle on tyypillistä luovan kyvyn ja tahdon puute. Hän mieluummin ryöstää, nauttii ja hävittää kuin kohentaa elinolojaan. Ja kauniiksi lopuksi: venäläisellä ei myöskään ole valtiota luovaa kykyä. On toki muistettava, että Sormunen kirjoitti sota-aikana ja osallistui näin omalla piispallisella kynällään kansan puolustustaisteluun. Luultavasti Sormusen tähtäimessä oli erityisesti venäläinen ateistinen bolshevismi pikemminkin kuin venäläisyys sinänsä. Mutta silti: aika kovia sanoja piispalta.
Tosin ainakin korruption suhteen Sormusen retoriikka osui ainakin lähelle maalia. Marraskuun alkupuolella venäläisessä verkkomaailmassa (mm. Youtubessa) on huomiota herättänyt 32-vuotias entinen miliisi Aleksei Dymovski, joka puhuu avoimesti kaikkien tuntemasta mutta paljolti vaietusta asiasta eli venäläisen miliisin korruptiosta. Toisaalta Venäjän presidentti Dmitri Medvedev on pitänyt äskettäin linjapuheen, jossa hän haluaa uudistaa Venäjän perustuksiaan myöten – Venäjä on modernisoitava.
Mutta mitä venäläiset ovat ajatelleet menneinä vuosisatoina ja -kymmeninä suomalaisista? Tätä kysymystä käsittelee erinomaisen mielenkiintoinen teos Monikasvoinen Suomi: venäläisten mielikuvia Suomesta ja suomalaisista (Edita 2009).
Aleksei Tsamutali tarkastelee artikkelissaan venäläisten kirjoittamia populaareja kansatieteellisiä kuvauksia Suomesta ennen ensimmäistä maailmansotaa. Kuvaukset perustuvat joko kirjoittajien omiin tai toisten kokemuksiin; tosin taustalla näkyy myös venäläisten tuntemien suomalaisten kirjoittajien kansallis-tyypittelevä vaikutus. Suomalaiset nähdään useimmiten juroina, synkkinä ja hiljaisina. Tässä kylläkin ero tehdään muiden suomalaisten, erityisesti hämäläisten, ja karjalaisten välille. Yhden kirjoittajan mukaan karjalainen on luonteeltaan avoin muistuttaen venäläistä talonpoikaa. ”Hän ei usko kovaan kohtaloon kuten hämäläinen naapuri.” Venäläinen vaikutus näkyy siten myönteisesti karjalaisissa. Usein toistuva negatiivinen piirre kuvauksissa on suomalaisten kiihkeä kostonhalu. Kiivastuessaan suomalainen tarttuu puukkoonsa.
Venäläisten kuvaukset eivät kuitenkaan ole erityisen kielteisiä. Yksi piirre nousee suorastaan hämmästelyn kohteeksi ja se on suomalaisten rehellisyys. ”Millä suomalaiset ovat saavuttaneet kunniaa ja tunnettavuutta koko maailmassa on heidän nuhteeton rehellisyytensä” (1892). ”Suomalaisten rehellisyys on lisäksi tunnettu kaikkialla maailmassa. Ei ole tapausta, jolloin matkalla kadottamanne tavara ei olisi löytynyt” (1866). Tsamutalin mukaan suomalaisten rehellisyyttä kuvataan ihastuneesti erityisesti sen takia, että rehellisyys ei johdu rangaistuksen tai häpeän pelosta, vaan se perustuu omanarvontunteeseen ja itsensä kunnioittamiseen. Toinen venäläisten kirjoittajien kuvaama myönteinen piirre on suomalaisten työteliäisyys: suomalaiset eivät tosin ole nopeita, mutta etenevät harkitusti ja luotettavasti päämääräänsä. On huomattava, että venäläiset peilaavat näitä piirteitä erityisesti omaan kulttuuriinsa. Osa liberaaleista kirjoittajista haluaa tietoisesti osoittaa venäläisen yhteiskunnan kehittymättömyyden.
Joka tapauksessa yli sadan vuoden takaiset venäläiset kirjoittajat arvostavat suomalaisen yhteiskunnan ja kansan moraalista selkärankaa. Yhdeksi selitystekijäksi nähdään erittäin yleinen lukutaito ja sen mukanaan tuoma sivistys. Lukutaidon yleisyyttä taas selitetään protestanttisen papiston auktoriteetilla ja ankaruudella. ”Puolet Helsingin ylioppilaista on tavallisten talonpoikien lapsia […] pääosin he ovat kiitollisuudenvelassa pastoreilleen” (1904).
Sisäistetyt moraaliarvot, toisten kunnioittaminen, rehellisyys, opinhalu – kuka tai mikä suomalaisille näitä arvoja opettaa tänä päivänä ja tulevaisuudessa?Stimulus