Valtakunnan johtomediassa on puhuttu puhumasta päästyä ”luterilaisesta työmoraalista” ja ”pystykorvaluterilaisuudesta”. Luterilainen usko on kasvattanut kuuliaisia alamaisia, jotka ovat suomenpystykorvan tavoin totelleet. Korkeintaan selän takana on haukuttu, jos on. Entisten keisarien pystykorvapyssyt oli kerran käännettävä takaisin itään. Mutta kerrotaan myös, kuinka sodan kokeneet pappissukupolvet avasivat ikkunoita yhteiskuntaan. Poteroista oli noustava, koska maailmaa ei voitu seurata vain pystykorvan tähtäimestä.
Stimulus haluaisi puhua mieluummin ”pannumyssyluterilaisuudesta” nykyistä kirkollisuuttamme selittävänä terminä. Valtamedia keskittyy voimakkaasti piispanhiippoihin ja niiden kantajiin. Myös uuden luterilaisen kirkon perustaminen koetaan tapahtuvan vasta piispan nimityksen kautta. Tässä ei ole teologisesti mitään uutta – ubi episcopus, ibi ecclesia. Mutta miksi juuri maallikkouden ja ”kansan lähetyksen” piiristä nousee uusi tohtorispiispa? Tai onkohan kansanomaista vihkiä piispaksi henkilö, joka ylittää paavinkin piispoille asettaman 75 vuoden ikärajan? (Paavista itsestään ei puhuttu mitään.)
Kirkon omat ja kirkottomat ovat jossakin aivan muualla kuin pystykorva- ja pannumyssyluterilaisuudessa. Heidän uskonmaailmaansa kuvaa sana ”pyttipannuluterilaisuus”. Siinä on jotakin kotoista, vaikka pyttipannu on ruotsalaisten keksintöä. Niin on muuten luterilainen kirkkommekin. Pyttipannu on totinen mutta sekainen corpus permixtum. Se ei ole turhan kevyttä mutta ravitsee sopivasti, ja kaikilla on siihen varaa.
Emämaassa on kehittynyt uutta pyttipannua. Emeritus arkkipiispa John Vikström on kiinnittänyt huomiota Lundiin, jossa toimii kirkkoherra Fredrik Modéus. Hänen kirjansa on muuten Mod att vara kyrka eli ”Rohkeutta olla kirkko”. Modéus puhuu siitä, kuinka seurakunnan kehittyminen perustuu jumalanpalveluksen kehittymiseen, gudtjänstutveckling.
Tukholmassa on nähty kaksi hyvinkin erilaista uutta jumalanpalvelusta. Carl-Eric Sahlberg on tuonut pyttipannuun karismaattista ylistystä ja täysiä saleja jo kello 11:n messuun. Klara kyrkan messua on tultu ihmettelemään Suomesta saakka. Samoin on noussut Olle Carlssonin maanläheinen ja yksinkertainen Allhelgonamässan. Se kutsuu Södermalmin kulttuuri-ihmisiä ja laitapuolen kulkijoita iltakuudelta puukirkon hämyyn. Messu on paljon meikäläistä Tuomasmessua lyhyempi, eikä liturgiaa lauleta. Puhujat tulevat yhteisön sisältä. Voisi sanoa, että niin Söderin kuin Klara kyrkan messut ovat matalakirkollisia, mutta niissä pyhä kohtaa ihmiset.
Stimulus pohtii, miksi Suomessa pyhyys on usein kolkkoa ja direktiivinomaista. Pyhää on vain se, mikä sellaiseksi osoitetaan. ”Katsokaa nyt belgialaista postimyyntimitraani”, sanoo kilpaileva piispakin. Ihanteemme on Martti Luther. Hän simputti nuorta pappisparkaa, joka sekoitti siunatut ehtoollisleivät siunaamattomiin. Pyhyys oli hänelle tabun kunnioittamista, muttei yhteisöllisyyttä.
Stimulus uskaltaa vetää päälleen reformoidun, matalakirkollisen stigman ja kysyy, onko uudistuksessamme mentävä aina takaisin perinteeseen ja Lutheriin. Onko vuosiaihettamme ”pyhää” yhä uudelleen ohjeistettava ja määrittettävä? Onko erityisen pyhää se, että ehtoollisen asetussanoja toistetaan leipälautasesta toiseen? Lisäävätkö katoliset ”releet” alttareillamme niiden pyhää luonnetta? Toisin sanottuna: onko anglo-katolisuus tullut kirkkomme riitukseksi, ohjeelliseksi tavaksi tulkita se, miten ”sakramentit oikein toimitetaan”? Augsburgin tunnustuksen VII kohta puhuu myös siitä, että ”jumalanpalvelusmenot tahi seremoniat” saavat poiketa toisistaan. Pohjoismaisittain sanottuna: haettaisiinko seuraavaksi pyttipannua Ruotsista?Stimulus