Kysymys Jumalasta luotaa aina elämän ja koko olemassaolon syvimpiä tasoja. Jos on olemassa jokin suurempi ja käsittämätön, kaiken alkusyy, tähtäyspiste ja tarkoitus, koko elämään asennoituminen on aivan toista verrattuna siihen, että elämme sattuman oikusta, vailla syytä, tarkoitusta ja päämäärää.
Jumala, joka olisi jonkinlainen sivullinen, alipäällikkö, vaikkapa viisas ja voimakaskin ufoukko/akka mutta itsekin luonnonlakien alainen, ei ole uskottava eikä kiinnostava. Jumalan pitää olla kaikki tai ei sitten ollenkaan.
Rajoituksemme on se, että mahdollisesta Jumalasta puhuessamme puhumme aina mielikuvistamme, niillä resursseilla ja sillä kielellä, joita kukin kulttuuri, ympäristö ja kasvutausta kullekin antaa.
Tästä näkökulmasta arvioituna ei ole kovin oleellista, sanooko ihminen uskovansa Jumalaan. Kukin uskova ilmaisee uskonsa kohteen omien mielikuviensa kautta. Henkilö, jolla on toiset mielikuvat, voi silloin luokittautua ”ateistiksi” tai ainakin ratkaisevasti vääräuskoiseksi - ja joutua edellisen näkökulmasta pahimmillaan helvettiin. Jos Jumalakin toimii näin, ts. luokittelee ihmisiä sen mukaan, miten itse kukin uskonsa tai sen puutteen ilmaisee, hän ei liene kovinkaan monen mielestä vakavasti otettava.
Erkki Niinivaara kirjoitti 1950-luvulla Vartijan päätoimittajuutta aloitellessaan, että ”kirkon on määrä hukkua vehnänjyvänä maailmapeltoon”. Niinivaaran lähtökohtana oli ajatus, että Jumala ei ole ensisijaisesti luonut uskontoa ja kirkkoa, vaan ihmisen. Se mikä palvelee ihmistä, on Jumalan luomistyön mukaista. Kirkolla ja uskonnolla saattaa tämän mukaan olla merkitystä ihmisyyden projektissa, ei sen enempää eikä vähempää. Kristinusko olisi osa ihmis- ja kulttuurievoluutiota.
Tämänkaltaisiin peruskysymyksiin palataan jälleen tämän lehden artikkeleissa.
Sakari Häkkisen esittelemä ajatus sekularisaatiosta kristinuskon jatkumona liittyy Niinivaaran em. lainaukseen, jota lienee ainakin Dietrich Bonnhoeffer inspiroinut. Haastava ja moneen suuntaan avautuva teema herättää myös kysymyksiä esimerkiksi ajallisen perspektiivimme kapeudesta. Nyky-ihminen lajina lienee n. 50 000 vuoden ikäinen, hyvin nuori. Maapallolla on periaatteessa elämää ylläpitävänä paikkana elinaikaa vielä useita tuhansia miljoonia vuosia. Kristinuskon ikä on n. 2000 vuotta. Mitä mahdolliset ihmiset kirjoittavat Vartijan pääkirjoitukseen esimerkiksi kahden miljoonan vuoden kuluttua? Sekin on evoluution näkökulmasta vain tuokio, planetaarisesta lähes silmänräpäys, kosmologisesta nanosekunnin miljoonasosa.
Entä jos länsimaiden sekularisoituminen, Jumalan humanisoituminen, inkarnaatio, ”kirkon hukkuminen maailmanpeltoon” on nyt myönteisessä mielessä käynnissä tai lähes lopussa, onko maailma nyt sitten lähellä ”valmista”? – Tai edes valmiimpi kuin esimerkiksi parisataa vuotta sitten, jolloin maallistuminen alkoi tieteellisteknisten ja yhteiskunnallisten murrosten myötä hakea nykyisiä uomiaan?
Entä jos kristinuskolla on vain tilapäisen työkalun arvo, mikä estäisi uumoilemasta, että länsimaissa käynnissä oleva sekularisaatio merkitsisi ”vain” kristinuskon hiipumista, mutta tulevaisuudessa ilmaantuisi uusia, entistä tehokkaampia työkaluja, vaikkapa uskontoja? Häkkisen esittelemiä ajatuskulkuja seuraten ”työkalut” voisivat olla toki muitakin, esim. maallisia aatteita, kansanliikkeitä jne. Arvata kuitenkin voi, että hyvin monille ihmisille nimenomaan uskontojen tarjoama tirkistysluukku tuonpuoleiseksi ja pyhäksi sanottuun on se kaiken a ja o, luovuttamaton elementti, mitä mikään ei voi korvata - vai voiko? Monet voivat kaiketi kokea taiteen, musiikin tai luonnon kautta jotakin samaa, ilman uskonnollista sanastoa tai viitekehystä.
Viime aikoina jumalakuvaa ovat myllertäneet myös monet länsimaisia ihmisiä kohdanneet katastrofit. Perinteisin selitys niille Jumalan rangaistuksena tai ohjauksena ei enää mene läpi ja uutta ”järkevää” selitystä ei löydy. Tosin reaktiomme esimerkiksi tsunamiin paljastaa viiltävästi pienuutemme, itsekkyytemme ja näköalamme kapeuden, kuten Timo Tuovinen toteaa artikkelissaan: havahdumme syyttämään Jumalaa mielivaltaisuudesta ja epäoikeudenmukaisuudesta vasta, kun luonnonvoimat surmaavat myös muutaman tuhat länsimaalaista. Luku on pieni verrattuna jo siihen, kuinka monta ei-länsimaalaista kuolee viikossa pelkästään aliravitsemukseen.
Kysymys Jumalasta ei siis sittenkään ratkea (vielä) tässä Vartijassa. Päinvastoin, taidamme elää sitä uskonnolliskulttuurista evoluutiovaihetta, jolloin kysymyksiä kasaantuu yhä lisää.Martti Mäkisalo