Tämän Vartijan numeron avaa kolme ravistelevaa kirjoitusta uskosta ja sen merkityksestä. Niissä on paljon sellaista, mitä on luettu jo englantilaisten deistien sekä ranskalaisten ja saksalaisten valistusmiesten kirjoituksista alkaen. Deismin ja valistuksen luomassa tilanteessa kirkon kriitikot ovat jo yli 300 vuoden ajan julistaneet, että kristinuskon perinteinen oppi on ongelmallinen ja kaipaa vähintäänkin uudistamista. Kuvamme maailmankaikkeudesta, historiasta ja ihmisestä on muuttunut, ja lähes jokaisella inhimillisen tiedon alueella on tuotettu keskustelua, jota kirkon on ollut vaikea kohdata.
Vaikeaa se on edelleenkin. Kun kirkot sukupolvia sitten torjuivat valistuksen viittaamalla sen jumalattomuuteen, nykyisin valistuksen haaste heitetään nurkkaan siksi, että sillä on väärät tieteenfilosofiset lähtökohdat tai sitten siksi, että uskolle voidaan luoda koskematon turvapaikka kaiken kriittisen keskustelun ulkopuolelle. Sanotaan nimittäin, että uskolla on oma kielipelinsä, oma postmoderni totuutensa, josta se voi pitää kiinni – aivan samalla tavalla kuin mikä tahansa ideologia, kaikenlaiset natsismit ja höpsismit mukaan lukien, voi olla omista lähtökohdistaan ja omilla ehdoillaan ”totta”. Mitä ja ketä sellainen totuuden omistaminen lopulta hyödyttää, onkin kokonaan toinen juttu.
Artikkelissaan Matti Heiliö kysyy aiheellisesti: ”Jos uskonnon pitämykset yksi kerrallaan punnitaan ja kyseenalaistetaan, häviääkö koko sisältö, kuten sipuli kuorittaessa? Vai löytyykö kristinuskosta ydin, joka kestää dogman radikaalin suhteellistamisen?” Heiliö vastaa esittämäänsä kysymykseen moraalisella ja inhimillisellä uskon käsityksellä, jonka ytimessä ovat nöyryys, oman pahuuden tunnustaminen, anteeksianto, lähimmäisyys, rakkaus ja vastuu. Valistuksen opettajista parhaat, kuten G. E. Lessing, ajattelivat hyvin pitkälle tähän tapaan. Samantyyppinen teologian ytimen hahmottaminen oli voimissaan myös liberaaliteologiassa. Heiliö antaa vanhoihin ja tuttuihin kysymyksiin vastauksia, jotka ovat jo vanhastaan tuttuja, mutta se ei vähennä hänen analyysinsa ansioita. Ollakseen uskottava kristinuskon on oltava uskottava juuri Heiliön peräänkuuluttamissa asioissa.
Pitkäaikaistyöttömän näkökulmasta kirjoittava Kauko Tuovinen puolestaan ottaa kristilliseen armouskontoon kriittisen kannan. Puhe Jumalan armosta on katteetonta silloin, kun armon vastaanottajaksi tarkoitettu ihminen ei koe sillä olevan elämäntodellisuudessaan minkäänlaista vastinetta. Jäljelle jää ihmiselämän tyhjyys ja tarkoituksettomuus. Tuovinen kysyy asiaa rehellisesti omana itsenään ja omassa tilanteessaan. Hän ei halua tuudittautua valheelliseksi kokemansa uskonnollisen puheen luomaan turvallisuuden tunteeseen: ”En halua luopua epäuskon taakasta enkä epäilyn lahjasta. En tahdo suistua huonoon uskoon, jäädä ihanan armon alle, sen objektiksi ja osoitteeksi. Ahdistukseen minut on heitetty eikä armon alle.” Uskonnollisuutemme syntyy siinä elämäntodellisuudessa, jonka olemme itse kukin nahoissamme kokeneet. On tietysti olemassa hyvin erilaisia kokemuksia siitä, mitä perinteinen kristillinen julistus voi antaa ihmiselle. Joka tapauksessa sellainen armo, joka on kauttaaltaan ylimaallista tekoa ja jota julistetaan ylhäältä käsin ja liian suurin sanoin, kääntyy puhuttelemaansa yhteisöä vastaan. Ajateltakoon vain, millaiset riidat ovat repineet evankelista liikettä, jota monessa mielessä on voitu pitää oikean luterilaisen armojärjestyksen tyyssijana.
Erilaiset jumalat ja heidän profeettansa taistelevat seuraajiensa välityksellä ehdottoman totuuden omistamisesta. Tavallisesti tämä tarkoittaa viime kädessä valtaa tuonpuoleisuuteen – omaan onneen ja niiden toisten halstraamiseen ikuisessa tulessa. Tämän numeron kolmannessa artikkelissa Lassi Rajamäki ruotii helvettioppia ja kirjoittaa muun muassa näin: ”Sairaimpien käsitysten mukaan taivaassa olija saa erityistä iloa juuri helvettiläisten kärsimyksistä tai ainakin ymmärtää oman osansa ihanuuden nimenomaan tuota loimottavaa taustaa vasten. Varsinkin jos näkee siellä juuri hänet, jonka kanssa olivat pahimmat riidat ja loukatuksi tulemisen kokemukset oikeaa uskomisen tapaa tai vaikka vain tonttien välisen pensasaidan korkeutta käsiteltäessä.” Toisin kuin Ruotsin kirkon arkkipiispa K. G. Hammar, Suomen ev.-lut. kirkon johto ei taida olla koskaan kunnolla pohtinut helvettiopin ongelmallisuutta. Rajamäki osaa sanoa – mielestäni osuvasti – miksi asia on näin: ”Olen täysin varma siitä että Isoon Jakoon uskova ihminen lamaantuu tai sekoaa. Tai mikä vielä paljon todennäköisempää, kieltää uskonsa käytännön tasolla. Jättää asian pohtimatta loppuun asti, antaa sen peittyä arkipäiväisten ilojen ja surujen turruttavaan sumuun, henkiseen laiskuuteen.”
Jo renessanssin ja humanismin ajoista alkaen on toistettu kulumiseen asti ajatusta, jonka mukaan ihminen on kaiken mitta. Ja sitä ihminen viime kädessä on, halusipa tai ei. Kaikki ilmoitukset tuonpuoleisuudesta suodattuvat hänen ymmärryksensä kautta, selittävät hänelle selittämätöntä ja palvelevat hänen tarpeitaan. Kaiken tämän kriittinen tunnustamien jättää tilaa teologiselle ajattelulle, kuten Matti Heiliön liberaaliteologia ja Lassi Rajamäen mystiikan traditioon perustuvat pohdinnat omalta osaltaan osoittavat.
Ennen maailmansotia kristillisen teologian piirissä haettiin voimakkaasti totuutta, joka pystyttäisiin perustelemaan filosofisen tradition avulla. Sen sijaan toisen maailmansodan jälkeen, holokaustin hirveyksien ja nationalismin luhistumisen jälkeen eurooppalaisessa uskontokeskustelussa on ollut olennaista hahmottaa uskoa identiteetin kautta. Tässä on mielestäni luovuttamaton lähtökohta:Omassa uskonnossa on totuudellisinta se että se on oma.
Omassa elämässä on arvokkainta se että se on oma.Kirjoitan näitä rivejä saatuani juuri tiedon Timo Veijolan, Vanhan Testamentin eksegetiikan professorin kuolemasta. Hänen kirjoituksensa haastoivat aina ajattelemaan, mutta hänen omakohtaiset tekstinsä syvästä masennuksesta ja sen voittamisesta antoivat ainakin minulle erityisen paljon. Syy on yksinkertainen: vain se mikä on täysin omaa ja täysillä koettua, syvää ja todellista, voi antaa toiselle tai ulkopuoliselle jotakin. Timo Veijola jätti jälkeensä lahjan – terävän, kriittisen ja rehellisen kuvan kuljetusta tiestä, joka oli hänen omansa.
Matti Myllykoski