Pekka Kivekkään mainio analyysi virsikirjan sanoitusvalinnoista tässä numerossa muistuttaa siitä, kuinka uskonto, kansallistunne ja isänmaallisuus liittoutuvat helposti keskenään. Usein niihin liittyy kylkiäisenä vielä kaiken vieraan ja oudon pelko. Etenkin juutalaisvastaisuus yhtenä UT:n juonteena voidaan kääriä hartaudelliseen pakettiin.
Kristinuskolla on tässä(kin) suhteessa ainakin kahdet kasvot. Äiti-juutalaisuus eli kauan leimallisesti kansallisena uskontona. Jeesus-liikkeessä syntyi köydenveto kansallisen odotuksen ja kansallisuusrajat ylittävän uskontulkinnan välillä. Jälkimmäinen tunnetusti voitti, mutta vastakkaisen tulkinnan teemat ovat näkyvästi esillä etenkin Vanhassa, osin myös Uudessa testamentissa.
Kenties uskonnollinen sekä sosiaalis-kulttuurinen yhteenkuuluvuuden ja turvallisuuden kokemus ovat tunteinakin sukua toisilleen. Poppamiehet ja shamaanit ne tiettävästi lietsoivat sotaintoa ja -menestystä esivanhempiemmekin leiritulilla jo kauan ennen kristinuskon tuloa. Eikä vastaava ole kristinuskossakaan mikään vieras, ulkoa tuotu lisuke, vaan sen yksi alkuperäinen elementti. Mutta ne toisetkin kasvot, itse asiassa tuoreemmat ja sikäli oikeammat, kristinuskolla on: niiden mukaan Jumalalla olisi vain luotujaan ja rakkaitaan; ei vihollisia vaikka suomalaisilla tai vaikkapa bolivialaisilla olisikin.
Kivekkään pohdinnat palauttavat mieleen myös viime Vartijan (5–6/05) yhtä teemaa: missä määrin ”uskonnon äidinkielelle” on annettava arvo sinänsä kaikuna ihmisen menneiden aikojen mykistä kerroksista; missä määrin sitä pitäisi alistaa tämän hetken käsityksistä nousevalle moraaliselle ja katsomukselliselle kritiikille?
Eli kuten Ilkka Niiniluoto kysyi: ”Vaikka jokin käyttäytymistaipumus olisikin ollut esi-ihmiselle edullinen, voimme aina kysyä, onko se eettisesti hyväksyttävä oman aikamme ihmiselle.”
Dietrich Bonhoeffer oli yksi niitä, joka pystyi säilyttämään itsenäisyytensä saksalaisen sotainnon keskellä. Hänen mielestään enää ei pätenyt vanha saksalainen ihanne, jonka mukaan oli toteltava hallitusta vastoin omaa vakaumustakin. Jos silloista sotaa ei hyväksynyt, oli oikein vältellä asepalvelusta. Monista jälkeenjääneistä teksteistä päätellen Bonhoefferin teologinen aspekti oli niin vahva, että kärsimyksen ja kuolemankin hädässä hän kykeni näkemään ympärillään ensisijaisesti kärsiviä ihmisiä eikä vihollisia.
Bonhoefferista on kasvanut myyttinen hahmo. Sitä ovat edesauttaneet traaginen, marttyyrikuolemaan verrattava loppu keskitysleirillä sekä osin monitulkintaiset ajatukset, joista monet fundamentalisteista liberaaleihin kokevat löytävänsä vastakaikua.
Lea Toivolan artikkelissa Bonhoeffer sen sijaan esiintyy ihmisenä kaikkine rajoituksineen. Jo pelkästään seurustelu huomattavan nuoren tytön kanssa on ollut omiaan herättämään arvailuja hengenmiehen todellisesta laadusta ja kypsyydestä ihmisenä.
Kaikesta päätellen Bonhoefferin seurusteluasiat olivatkin yhtä poukkoilevia ja epävakaita kuin lähes kenen tahansa. Asiaa tuskin auttoi, ”että suora tunteiden osoittaminen oli Bonhoefferille vaikeaa, koska siihen ei ole hänen perheessään totuttu” tai se, että hänellä oli varsin konservatiivinen ja illusorinen käsitys pariskunnan samanmielisyyden ihanteesta.
Yhdenlaista ”seurustelumyyttiä” purkaa myös Juha Valpun artikkeli. Vankiloissa vallitsevat seksuaaliset asenteet ja käsitykset ovat pitkälti samoja kuin muuallakin yhteiskunnassa, kenties näitäkin jyrkempiä. Homoseksuaaleja on Valpun mukaan vankiloissa suunnilleen sama osuus kuin koko väestössä keskimäärin.
Miksipä toisin olisikaan? Valpun selvitys vahvistaa osaltaan käsitystä, että homoseksuaaliksi ei muututa ympäristön virikkeiden tai paineen takia; homous ei ”tartu” taipumukseksi sellaisissakaan oloissa, joissa heteroseksuaalisuutta ei voi toteuttaa. Seksuaalisuus näyttäisi olevan se inhimillisen elämän taso, jossa taipumukset, asenteet ja mallit näyttäisivät olevan hyvin vakaita, ehkä jopa vakaampia kuin uskonnolliset asenteet ja oppikäsitykset?
Ainakin jälkimmäisissä muutoksia tapahtuu, sen on varmaan moni havainnut omaa historiaansa miettiessään, ja siitä kertoo muun muassa Pekka Virkamäen todella kiinnostava kirja Arka ja ahdas ismi, jota Matti Myllykoski arvioi.
Keskusteluosastolla Timo Eskola ihmettelee muun muassa, miksi ”radikalisoituneet papit”, Myllykoski mukaan luettuna, puhuvat ateistien kanssa ”täsmälleen samaa kieltä”.
Niin, miksi? Jännityksen säilyttämiseksi en paljasta Myllykosken vastausta.
Usein tämänkaltaisia kysymyksiä ja väitteitä eri tahot esittävät turvallisesti omilla forumeillaan yli huutoetäisyyden päässä toisistaan. Tällä kertaa keskustelua käydään samassa lehdessä.Martti Mäkisalo