Heikki Räisäsen ura on monilla mittareilla mitattuna suomalaisen teologisen tutkimuksen historian merkittävimpiä. Vaikka eksegetiikka on ollut Suomessa kohtalaisen hyvin ajan hermolla jo yli sadan vuoden ajan, pienestä maasta ei usein ponnisteta sellaiseen kansainväliseen tunnettavuuteen ja arvostukseen kuin Räisäsellä on.
Toinen mittari voisi olla se innostus eksegetiikkaan, jota hänen professorikaudellaan on Helsingin yliopistossa osoitettu. Kun ennen hänen kauttaan Uuden testamentin eksegetiikasta väitteli n. 30 vuoden aikana kaksi tutkijaa (Haapa ja Nikolainen), Räisäsen vastaavana n. 30 vuoden professuurin aikana väitelleitä on kymmeniä. Monet näistä tutkijoista ja heistä muodostuneista tutkijayhteisöistä ovat saaneet sekä kansallista että kansainvälistä huomiota ja tunnustusta.
Mutta profeetta ei aina ole suosituimmillaan kotiseudullaan. Räisänen kertoo tässä numerossa julkaistavassa jäähyväisluennossaan mm., kuinka hänellä on ollut Suomessa vaikeuksia saada tekstejään julkaistuksi, kuinka hänelle on kuviteltu sarvet päähän, miten yllättynyt joku on ollut, että kyseessähän onkin ”ihminen”…
Useimmat Räisästä paremmin tuntevat (myös heitä on jo onneksi paljon) voinevat kuitenkin yhtyä käsitykseen, että Heikin ”salaisuus” on poikkeuksellinen totuuden jano ja sellainen älykkyys ja rohkeus, jotka eivät tyydy siihen yleisen mielipiteen huminaan, että alastomalla keisarilla on vaatteet vaikka monet muut olisivat niitä sosiaalisen paineen takia niitä näkevinään.
Terho Pursiainen pohtii syvällisessä artikkelissaan totuuden käsitettä eri näkökulmista. Vaikka Pursiaisen aihe on taiteen etiikka ja hän erottaa perustellusti toisistaan tieteen ”propositionaalisen” ja taiteen ”eksistentiaalisen” totuuden, pohdinnalla on paljon yhtymäkohtia myös tieteen ja yleensä järjen käytön etiikkaan.
”[Taiteen] eksistentiaalisen totuuden olennaisin piirre onkin sitoutuminen muuttumaan”, Pursiainen kirjoittaa.
On paljon esimerkkejä myös siitä, että tieto voi saattaa ihmisen – tai kokonaisen kulttuurin – syvälliseen, kokonaisvaltaiseen muutosprosessiin. Oikean tieteen lähtökohtiin tulee kuulua ”sitoutuminen muuttumaan”. Räisäsen ja eräiden hänen oppilaidensa osakseen saama vastustus on varmaan osin luokiteltavissa ns. muutosvastaisuudeksi.
Pursiainen kirjoittaa edelleen: ”Totuus ei sijaitse [taide]teoksissa, vaan teokset syntyvät tai tapahtuvat totuudessa.”
Myös tätä voisi soveltaa tieteen tekemiseen. Tutkijalla ei tunnetusti saisi olla (tiedostamattomiakaan) ennakkokäsityksiä siitä, mitä olisi suotavaa löytää ja mitä ei. Oikean tieteen tunnusmerkki on myös, että se korjaa itse itseään. Useimmat tieteen tekijät eivät liene sitä mieltä, että he lausuvat lopullisen totuuden. Ja viime kädessä tieteen totuuksia on mahdollista epäillä tieteenfilosofisin perustein:
”[Tieteellisen] tiedon varmuus liittyy vain niihin asiantiloihin, jotka ovat ihmisen itsensä aikaansaamia (esim. käsitteiden ja matemaattisten olioiden maailma). Näillä totuuksilla ei kuitenkaan ole välttämättä mitään tekemistä meistä riippumattoman todellisuuden kanssa”, kuten filosofi Johannes Ojansuu on asian ilmaissut.
Mutta silti oikea tutkimus ”syntyy tai tapahtuu totuudessa”, kuten Pursiaisen luonnostelema taidekin. Andersenin satuklassikon pikkupoika teki oikeata tiedettä todetessaan, että keisarilla ei ole vaatteita. Repliikki ”tapahtui totuudessa”, koska pikkupoika ei ymmärtänyt, mikä oli sosiaalisesti sopivaa ja suotavaa. Todellista rohkeutta on sanoa samaa aikuisena, joka ymmärtää sosiaaliset realiteetit. Sellainen rohkeus kuulunee niin tutkijan kuin taiteentekijänkin etiikkaan.
Silti tieteen ja taiteen saavutukset kuuluvat eri kategoriaan, kuten Pursiainen kirjoittaa. Tieteen tulokset pitää pystyä perustelemaan tai parhaimmillaan todistamaan – niillä keinoilla mitä nyt ihmisellä on. Sävellystä tai maalausta ei voi todistaa oikeaksi millään keinoilla.
Pursiainen näkeekin varsinaisesti yhteistä taiteella ja uskonnolla.
”Jos uskonto käsitetään – minun mielestäni – oikealla tavalla, se on niin ikään [taiteen tavoin] eksistentiaalinen totuusprosessi.”
Juuri näin kaikesta päätellen uskonnon mieltää myös Jaana-Mirjam Mustavuori henkilökohtaisessa mutta kauaskantoisia yleisiä merkityksiä sisältävässä tilityksessään. Uskonnon tulee olla kokemuksellisesti minulle totta, olennaista ja tärkeää juuri tässä ja nyt, hän vaatii. Perinteikkyys ja sen mahdollisesti tuoma turvallisuus eivät riitä. Uskonnolta pitää vaatia enemmän.
Mustavuoren ajatuskulkuja seuraillen voisi uumoilla, että erilaisia uskonnollisia ja kristillisiäkin alakulttuureja syntyy moniarvoistuvassa Suomessa yhä enemmän. Luultavasti Nokian herätyksen vakiokävijätkin kokevat oman ryhmän toiminnan ”eksistentiaalisena totuusprosessina” omista lähtökohdistaan ja taustoistaan käsin. Monet muut löytävät Mustavuoren tavoin samaa esimerkiksi uususkonnollisesta liikehdinnästä.
Entä nykyisen valtakirkon reaktio? Perinteisen yleisuskonnollisuuden muokkaaminen yhä populistisemmaksi (tai taktisesti ortodokseja mukaillen mystisemmäksi)? Mutta missä on pihvi? Maistuuko siinä enää mikään muu kuin taktisesti sommiteltu muovi, kaunis päältä mutta ilman sitä Pursiaisen ja Mustavuoren vaatimaa oikeasti etsivää eksistentiaalista totuusprosessia?Martti Mäkisalo