”Keskellämme on alkanut katsomuksellisen kuohunnan aika... Kuka on mitäkin mieltä keneltäkään lupaa kysymättä. Usko ja epäusko ovat kirkollisen neuvottelupöydän ääressä rinnakkain (oltuaan siihen saakka jo niin jokaisen meidän sydämissämmekin). Kuka tahansa meistä saattaa jättää alanoottien aineistoa ehkä aikanaan kirjoitettavaan teokseen ’Rajuilman alla’.
Tämä on rikasta aikaa!”
Onko katkelma arkkipiispa Jukka Paarman virkaanastujaissaarnasta? Ei.
Kotimaan pääkirjoituksesta piispa John Shelby Spongin taannoisen vierailun jälkeen? Ei.
Erkki Niinvaara kirjoitti tuohon tapaan Socius-palstallaan Vartijassa vuonna 1965.
Katkelman tunnelmiin verrattuna nykyinen kirkollinen ja teologinen keskustelu lähinnä lakipykälien setvimistä, sen arviointia, ketä pitää rangaista ankarimmin (naispappeuden vastustajia, karismaatikkoja, liberaaleja vai väkivaltaisia viranhaltijoita.) Varsinainen katsomuksellinen ja teologinen keskustelu on siteeratun tekstin ajankohtaan verrattuna hyvin säyseää ja ohutta. Niin sanottu kirkollinen valtakeskusta ilmaisee siististi hallitusti, että kaikki äärireunat ovat epäilyttäviä. Sovinnaisuus on valttia.
Mitä meille on tapahtunut?
Ääriryhmissä ovat sekä kristinuskon että protestanttisuuden juuret. Tuskinpa oikeasti mitään uutta ja luovaa syntyy mahdollisimman hyssyttelevässä ja epäsovinnaisuudet torjuvassa ilmapiirissä. Tämä pätenee niin uskonnollisessa kuin muussakin inhimillisessä toiminnassa.
Nyt kirkon ”hyvä” työntekijä tai kirkkoa tukeva ”hyvä” teologi tietää välttää kärjistyksiä, hän vaistoaa, että kirkon etu on periaate numero yksi. Kirkko, sen aktiivisin joukko viranhaltijat etunenässä eivät ole ensisijaisesti totuusyhteisö vaan intressiyhteisö. Sitä paitsi instituutiokin taitaa alkaa elää omaa elämäänsä samaan tapaan kuin evoluutioteorian mukaan yksilö ja laji: oma säilyminen on ehdoton ykköstavoite. Vain sellaiset ”totuudet” kelpaavat, jotka edistävät tätä tavoitetta.
Se on tietysti inhimillistä. Ihmisellä on myötäsyntyinen turvallisuuden tarve. Kaikki ”uusi” tuntuu uhkalta, samoin ja ehkä erityisesti talouteen ja toimeentuloon liittyvät epävarmuusnäkymät, joita ylläpitää suomalaisten maallistuminen ja kirkon jäsenmäärän pieneneminen.
Mutta eikö tämä inhimillisyys olisi syytä tunnustaa eikä esiintyä ikään kuin totuuden jano ja totuusyhteisönä eläminen olisi esityslistalla ensimmäisenä? Ristiriita tosiasiallisten intressien ja teoreettisten pyrkimysten välillä saattaa antaa kirkon kokonaisilmeelle ja -julistukselle sellaista tekopyhyyden sävyä, mielessä ”hyvän paimenen” ääntä, joka viime kädessä sittenkin enemmän työntää luotaan kuin innostaa.
Mutta ehkei laskelmoimaton totuuspyrkimys voikaan olla koskaan suuren enemmistön intohimo? Kirkon on viisasta tunnustella suuren enemmistön tunnelmia ja vastata niihin että saisi edes ”jotain vaikutetuksi”? Toisaalta, onko tällä laskelmoinnin taktiikalla paljonkaan tekemistä kristinuskon ja sen ”totuusyhteisö-lähtökohtien” kanssa?
Näitä ja paljon muitakin kysymyksiä mieleen toi lähinnä Jarmo Tarkin artikkeli Spongauksia. Artikkeli on muun ohessa kuin tuulahdus ajalta, jolloin ”kuka on mitäkin mieltä keneltäkään lupaa kysymättä”. Haastavuudet ja kärjistyksetkään eivät saa olla keskustelussa kiellettyjä nykyäänkään, tai ainakaan nykyään. Sillä yhä – tai entistä ajankohtaisempana – taitaa olla voimassa vereslihaisesti karismaattisen Antti J. Pietilän analyysi Vartijassa omasta ajastaan 1920 -luvulla:
”Olkoon esillä kuinka mitätön kirkkopoliittinen kysymys tahansa, joka vaatisi julkista käsittelyä, eikö meidän ympärillämme ole kohta joukko tämän suunnan edustajia [Pietilän turkulaisiksi kutsumia], jotka salaperäisen juhlallisina hokevat: Ai, ai, se asia on arkaluontoinen, hyvin arkaluontoinen! Älä toki, hyvä veli, herätä petoa ja saata kirkon etua vaaraan vetämällä siihen vihamiesten huomiota!”Martti Mäkisalo