Ei ole mitään inhimillistä ilman pahan ongelmaa ei politiikkaa, ei oikeutta, ei uskontoa, ei filosofiaa, ei taidetta. Tässä Vartijan numerossa poraudutaan pahaan useista näkökulmista.
Elokuvatutkija Henry Bacon, joka on tänä vuonna saanut tiedonjulkistamisen valtionpalkinnon teoksellaan Seitsemäs taide – elokuva ja muut taiteet (SKS), kuvaa pahan tematiikka elokuvassa Paul Ricoeurin ajattelun avulla. Ihmisellä on jatkuvia vaikeuksia asemoida pahaa, jonka läsnäoloa hän ei voi kiistää. Paha ei voi eikä saa olla osa ihmistä itseään, ja siksi se täytyy aina ulkoistaa. Paha on aina toinen: voima, joka vaikuttaa ihmisessä, tunkeutuu hänen maailmaansa ulkoapäin tai viettelee hänet valtaansa. Pahaa käsitellään kertomusten kautta, jotta sitä voitaisiin edes jotenkin hallita. Ranskalaisen protestantti Ricoeurin avulla Bacon tulee teologisten kysymysten alueelle ja osoittaa, miten pahan kohtaaminen johtaa ihmisen pohjimmiltaan ratkaisemattomien ongelmien eteen. Missä vaiheessa ihminen kadottaa viattomuutensa ja miten hänen aikaansaamansa paha asemoidaan, kun paha hiipii hänen sisimpäänsä lapsuudenkokemusten, sosiaalisen ympäristön ja hyvää tarkoittavien mutta kohtalokkaiksi osoittautuvien valintojen kautta?
Miten elokuvateollisuus kohtaa ja esittää pahan? Huomaammeko, kun elokuva manipuloi meitä asemoimaan pahan samastuessamme vaistomaisesti siihen hyvään, jota elokuvan käsikirjoitus ja toteutus meille viestittävät? Tähän jälkimmäiseen ongelmaan liittyy oma artikkelini amerikkalaisesta sankarista ja kristillisestä viattomuuden myytistä.
Jari Kauppinen esittelee Hannah Arendtin teesiä pahan banaalisuudesta. Arendt seurasi Jerusalemissa vuonna 1961 Adolf Eichmannin oikeudenkäyntiä – miehen, joka kantoi erityisen raskaan vastuun natsien kuolemanleireillä murhaamien juutalaisten kuolemasta. Yhdysvalloissa julkaistussa reportaasissaan Arendt problematisoi koko oikeudenkäynnin ja siihen liittyvän juutalaisen erityistematiikan: hänen mielestään Eichmann olisi pitänyt ottaa kiinni ja tuomita kansainvälisen oikeuden edessä. Enemmän huomiota herätti kuitenkin Arendtin näkemys Eichmannista itsestään, joka puolustuksessaan vetosi jatkuvasti siihen, että hän vain totteli hänelle annettuja käskyjä. Kirjoituspöytämurhaajana Eichmann edusti Arendtille pahan banaalisuutta latteaa byrokraattista pahaa, jonka demonisoiminen ja yksilöpsykologinen tulkitseminen ei osu asian ytimeen. Totalitarismissa pahasta tulee kylmää rutiinia, jota vastaan ei auta kuin päättäväinen fyysinen vastarinta. Kauppinen osoittaa, että Arendtin teesit on nähtävä oman aikansa kehyksissä ennen kuin niitä ryhtyy omaksumaan tai kritisoimaan. Arendtin teoriassa on mielestäni monia kiinnostavia ulottuvuuksia, mutta mainittakoon tässä niistä yksi. Banaalia, rutinoitunutta pahaa voi tarkastella juovuttavana ja turruttavana pahana aivan kuten päihteiden vaikutuksesta tai vihan vallassa tehtyä pahaa. Myös banaalilla pahalla on psykologiansa, vaikka se on piilossa mekaanisen julkisivunsa takana.
Kari Kuula puolestaan esittelee tutkimusmatkaansa varhaiskristillisten helvettikäsitysten maailmaan. Helvetin lieskat leiskuvat vahvoina Matteuksen evankeliumissa ja Ilmestyskirjassa sekä riittävässä määrin myös Luukkaan kaksoisteoksessa, mutta Paavali ja Johanneksen evankeliumin kirjoittaja eivät tunteneet tuonpuoleisen rangaistuksen ajatusta. Heidän mukaansa uskosta osattomat yksinkertaisesti tuhoutuvat lopullisesti, kun uskovat pääsevät taivaan iloon ja saavat olla ikuisesti Kristuksen kanssa. Mitähän tapahtuisi, jos Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa ryhdyttäisiin määrätietoisesti opettamaan helvettiopin rinnalla ajatusta uskosta osattomien katoamisesta olemattomiin? Tästä avautuisi ainakin skenaario, jossa ikuisen piinan ja rangaistuksen pelolla ei olisi mitään sijaa henkilökohtaisen uskon syntymisessä. Silloin pohjimmainen syy uskoa evankeliumi on siinä hyvässä, jonka usko ihmiselle antaa. Mitä usko voi antaa, jos se luopuu kuolemanjälkeisistä sanktioista? Mitä uskova ihminen silloin haluaa? Miksi hän siinä tapauksessa haluaisi olla enemmän kuin osaansa tyytyvä, tyhjyyteen ja unohdukseen katoava olento?Matti Myllykoski