Kristinusko ja islam – konflikteista vuoropuheluun? Kristinusko kuuluu 2000-luvun alkaessa monelle eurooppalaiselle ainoastaan tapakulttuuriin ja menneeseen maailmaan. Kirkot kangistelevat demokraattisissa yhteiskunnissa niin kutsutun maallistumisen kourissa. Oman maanosamme uskonto kiinnostaa yhä harvempia. Islamilainen maailma sen sijaan näyttää – ainakin Euroopasta katsottuna – hyvin uskonnolliselta, riippumatta siitä puhutaanko maltillisista muslimeista vai terroristeista. Median jatkuva uutisointi muslimiterroristeista vie tavallisen suomalaisen tallaajan ajatukset helposti siihen suuntaan, että suuri osa muslimeista Marokosta Indonesiaan kannattaa terroria tai hyväksyy sen, ainakin jos väkivallan teot suuntautuvat Israelia tai Yhdysvaltoja vastaan. Meillä Suomessa tällaista mielikuvastoa on onnistunut kyseenalaistamaan ennen kaikkea professori Jaakko Hämeen-Anttila, joka on monipuolisesti ja asiantuntevasti tuonut esille islamin henkistä syvyyttä ja sen piirissä vaikuttavaa poliittista moniulotteisuutta.
Länsimainen media antaa merkilliseksi koettua itämaista maailmaa edustavasta islamista synkän kuvan, mutta joskus on hyvä tutustua itäisten maiden omiin opettajiin, jotka ovat arvioineet kriittisesti läntisiä käsityksiä. Yksi tunnetuimmista kriitikoista on palestiinalainen kirjallisuuden tutkija Edward Said (1935–2003), joka jo teoksessaan Orientalism (1977) esitti, että Lähi-idän historiaa ja kulttuureja tutkiessaan länsimaiset tiedemiehet ovat käyttäneet lähteitään ensi sijassa omien ennakkokäsitystensä vahvistamiseen ja kotimaidensa poliittisten päämäärien ajamiseen. Toissa vuosisadan romantisoivissa tutkimuksissa eksoottinen orientti näyttäytyi heikkona, irrationaalisena ja feminiinisenä maailmana, jonka valloittaminen oli lännen vahvalle, järkevälle ja maskuliiniselle kulttuurille luonnostaan lankeava osa. Saidin mukaan myös nykyaikainen länsimainen islamin ja Lähi-idän tutkimus heijastelee tällaista arvomaailmaa, jossa ei oteta huomioon kohdekulttuurien itseymmärrystä. Ajateltiinpa Saidin näkemyksistä mitä tahansa, ne havainnollistavat dialogin vaikeutta.
Dialogia vaikeuttaa myös se, että lännessä islamia vastaan suuntautuva kritiikki saa monia erilaisia muotoja. Yhdysvalloissa ateistiksi tunnustautuva ja länsimaista humanismia puolustava neurotieteilijä Sam Harris on onnistunut kytkemään kantansa voimakkaaseen islamin kritiikkiin. Tutkimusta popularisoivissa ja laajalti politiikkaa käsittelevissä teoksissaan The End of Faith: Religion, Terror, and the Future of Reason (New York: W. W. Norton 2004) sekä Letter to a Christian Nation (New York: Alfred A. Knopf 2006) hän esittää uskonnot irrationaalisina ja vaarallisina oppijärjestelminä, joiden pyhät kirjat lietsovat kannattajiaan väkivaltaan vääräuskoisia vastaan. Harrisin tulilinjalle eivät joudu ainoastaan islamilainen ja kristillinen fundamentalismi, vaan myös liberaalit uskonnon muodot, jotka ylläpitävät pyhissä kirjoituksissa Jumalan sanaksi julistettuja uskomuksia ja antavat siten tilaa uskonnolliselle väkivallalle. Harris vertaa islamin maita ja fundamentalismin vaivaamia Yhdysvaltoja eurooppalaisiin sekularisoituneisiin valtioihin ja päättelee, että voimakas uskonnollisuus ehkäisee demokratian, hyvinvoinnin ja moraalisesti kestävän yhteiskunnan kehittymistä. Hän moittii uskontoja niiden heimoetiikasta, jonka mukaan uskovien elämä ja kuolema ovat uskottomien elämää ja kuolemaa verrattomasti arvokkaampia. Harris uskoo ihmisen luontaiseen hyvyyteen, johon kuuluu myös oman edun ajaminen. Näissä mietteissään hän toistaa – länsimaisen valistuksen tapaan – utilitaristien teesin mahdollisimman suuresta onnesta mahdollisimman monelle.
Tämän numeron artikkelissaan kristinuskon ja islamin haasteista toisilleen Heikki Räisänen esittää toisenlaisen vaihtoehdon: uskonnot voivat kohdata toisensa rakentavassa hengessä ottamalla vakavasti teologisen asiakritiikin, jota ne menneisyydessä ovat suunnanneet toisiaan vastaan. Kristittyjen perinteinen kritiikki on suuntautunut Koraanin ylimaalliseen auktoriteettiin, kun taas muslimit ovat arvostelleet Jeesuksen tekemistä Jumalaksi. Tällaisen asiakritiikin ydinkohdat elävät kummankin uskonnon historiallisessa tutkimuksessa, joka voi auttaa edistämään rauhaa ja molemminpuolista ymmärtämystä uskontojen välillä. Voisikohan joskus koittaa aika, jolloin uskontojen piirissä oivalletaan, että itsekriittisyys ja avoimuus eivät vie uskovalta ihmiseltä hänen kulttuuriaan eivätkä identiteettiään, vaan antavat niille paljon kestävämmän perustan kuin totuuden omistamisen illuusio?Matti Myllykoski