Mistä jumalasta puhutaan?
Keskustelu Jumalan olemassaolosta on jatkunut periaatteessa samankaltaisin argumentein 150 vuotta, Darwinin Lajien synty -teoksesta (1859) lähtien. Kielteiset perustelut voi tiivistää tämän hetken tunnetuimman ateistisaarnaajan Richard Dawkinsin kiteytykseen: Jumalaa ei ole, koska yhtäältä tieteellinen hypoteesi ei tarvitse Jumalaa ja toisaalta Jumala ei selitä mitään ja koska uskonto voidaan selittää eräänä evoluution kannalta sinänsä perustellun ominaisuuden tarpeettomana (tai jopa vahingollisena) oheistuotteena.
Ennen darvinismia Jumalaa voitiin ajatella perusteltavan järkiperäisesti kaiken luojana ja ylläpitäjänä. Ennen Kopernikusta ja Galileita ihminen voi taivaalle katsoessaan jopa kokea näkevänsä aivan konkreettisesti pilkahduksia Jumalan valon- ja kullantäyteisistä asuinsijoista.
Mutta pitkiin aikoihin monet kristityt eivät ole mieltäneet Jumalaa yhtä konkreettisesti tai pitäneet tärkeänä (tai edes oikeana) pyrkimyksiä todistaa hänen olemassaolonsa.
Ateismikeskustelussa häiritsee hieman juuri se, että siinä kumotaan yhä uudestaan se jumala, joka on jo ajat sitten muutenkin kumoutunut ja jota useimmat kristitytkään eivät puolusta. Kuten Matti Myllykoski tämän numeron artikkelissaan huomauttaa, ”Dawkins tekee tavallaan turhaa työtä, koska tarpeettoman Jumalan olemassaoloa ei tarvitse kumota erikseen minkäänlaisella tieteellisellä teorialla”.
Turhaa työtä lienee ylipäätään kaikki sellaisen jumalan kumoaminen, joka jumala olisi todistettavissa loogisin, tuntemaamme todellisuuteen liittyvin argumentein. Jos jumala olisi todistettavissa, hän tavallaan menettäisi jumaluutensa. Jotta jumala olisi ”uskottava”, hänen pitää olla käsittämätön, selittämätön ja todistamaton, isompi kuin ihminen ja hänen ymmärtämänsä maailma. Tätä Jumalan käsittämättömyyttä ja tuonpuoleisuutta myös Raamattu pyrkinee ilmentämään sijoittaessaan Jumalan taivaalle, kaikkeuden luojaksi ja ylläpitäjäksi.
Vasta viime vuosisatojen luonnontieteiden kehitys on tehnyt näin luonnehditusta Jumalasta kömpelön, ihmisen näköisen jumalolion ja harrastelijakemistin, joka olisi ollut välttämätöntä kumota ilman ateistista kritiikkiäkin.
Mutta totta on myös kuitenkin se, että tällainen nykymittapuun mukaan pienenpuoleinen ja jopa pikkusieluinen jumalolio pilkistelee yhä edelleen paitsi Raamatusta, myös kirkkojen oppikokoelmista, liturgisista teksteistä ja joskus jopa saarnoista. Kysymyksessä on kirkkojen ongelma: periaateohjelma on varsin kaukana useimpien kristittyjen todellisesta ajattelusta ja uskosta.
Ateistiseen jumalauskon kritiikkiin on täysin mahdollista yhtyä samalla kun voi kokea olevansa kristillisen viitekehyksen sisällä elävä etsijä ja kyselijä – kristitty, moni sanoisi. Ateistinen kritiikki kieltää usein vain sen jumalan, jonka moni kristitty on mielessään jo muutenkin kieltänyt.
Useimpien ateistien keskustelukumppaniksi tuntuisivat sittenkin sopivan parhaiten ne fundamentalistit, jotka katsovat Raamatun olevan pääpiirteissään totta myös luonnontieteellisine, moraalisine ymv. käsityksineen. Kuten Jarkko Joki artikkelissaan kirjoittaa, fundamentalistien ”kreationismi ei nouse puhtaista uskonnollisista motiiveista vaan se pyrkii tekemään uskosta omaa etuaan laskelmoivaa insinööritiedettä, jonka avulla voidaan saada varmuus tuonpuoleisesta hyvästä osasta ja oma selusta turvattua”.
Oikea dawkinsilainen insinööritiede vastaan fundamentalistinen huuhaa -insinööritiede, se olisi ehkä sittenkin sopivin keskustelupari. Hedelmällisemmässä Jumala-keskustelussa olisi hyvä lähteä liikkeelle siitä kysymyksestä – kuten Myllykoski toivoo – mitä itse kukin Jumalasta puhuessaan tarkoittaa. Ateistien kumoama teistinen oliojumala tuskin kelpaisi lähtökohdaksi monelle nykykristityllekään, sanokoon hänen kirkkonsa periaateohjelma mitä hyvänsä.
Kun Jarkko Joki muistuttaa artikkelissaan eräistä kristinuskon raadollisuuden elementeistä (Jumalan tuleminen ihmiseksi tarkoittaa, että Jeesus oli sukua apinoille, kaloille ja alkubakteereille siinä missä me ihmisetkin), Leo Näreaho huomauttaa vastaavasti omassa evoluutiopsykologiaa esittelevässä artikkelissaan, ettei edes uskonto näyttäisi nykytietämyksen valossa olevan tosiaankaan muuta kuin eräänlainen evoluution vahinko – ei siis lajin menestymistä edistävä tekijä, vaan eräiden edistävien tekijöiden sivutuote.
Luther taisi sanoa, että itsekkään ihmisen harjoittamana rukouskin on syntiä. Ehkä samaa voisi sanoa myös uskonnon harjoittamisesta ylipäätään? Ja silti kysymys Jumalasta kiinnostaa yhä monia epäilijöitä, ateisteja kuin kristittyjäkin.
Mielestäni tämä Vartija nostaa esille harvinaisen mielenkiintoisia kysymyksiä hyvin oleellisista asioista.Martti Mäkisalo