Mietteitä kahden eurooppalaisen vaikuttajan varjossa
Tässä numerossa kerrotaan kahden suuren eurooppalaisen vaikuttajan suhteesta kristinuskoon. Filosofi Immanuel Kant vaikutti Saksassa 1700-luvun jälkipuoliskolla ja kirjailija Émile Zola Ranskassa sata vuotta myöhemmin. Molemmat olivat henkeen ja vereen valistuksen miehiä, joiden suhde uskontoon on heidän muun toimintansa rinnalla jättänyt jälkensä myöhempien polvien ajatteluun. Kant, joka suhtautui uskontoon rationaalisesti ja eettisesti, voidaan nähdä tyypillisenä saksalaisena metafyysikkona. Zola, joka halusi edistää sekulaaria demokratiaa ja asettaa tieteen maailmankuvan keskiöön, oli ranskalainen naturalisti. Sellaisina heidät voidaan panna vahvistamaan joitakin yleisiä käsityksiä, joita näihin kulttuuripiireihin on eurooppalaisen ajattelun kentässä liitetty.
Sekä Kantin että Zolan edustamat arvot ovat joka tapauksessa kaatuneet eteenpäin ja elävät suomalaisessakin uskontoa koskevassa keskustelussa. Saksalainen liberaaliteologia 1800-luvun lopulla oli leimallisesti kantilaista, kun se teki uskonnosta ensi sijassa eettisen projektin. Liberaaliteologian ajatukset ovat nykyisin luonnollinen osa suomalaista – ja miksei yleiseurooppalaistakin – kansalaisuskoa. Zola, joka tunsi aikansa liberaalin teologian perinnön, hylkäsi kristinuskosta kaiken muun paitsi tietyt eettiset opetukset. Tällaisia "evankelisia ateisteja", uskonnottomia liberaalikristillisen eetoksen edustajia on nykyisin Euroopassa paljon. Oma yhteiskuntamme on hitaasti siirtymässä samaan suuntaan kuin EU:n sekulaareimmat valtiot. Tämä on eittämättä vakava haaste luterilaiselle kansankirkolle.
Kun puhumme uskonnosta ja siihen liittyvistä perimmäisistä kysymyksistä, meillä ei ole varaa omaan reservaattiinsa suojattuihin totuuksiin. Elämme pluralistisessa yhteiskunnassa, jossa uskonto on paitsi vahvasti yksityistynyt myös muuttunut kovin kirjavaksi. Kuitenkin kaikki, jotka uskonnosta puhuvat, ovat monessa suhteessa riippuvaisia menneen ajan ajattelijoista – eivätkä suinkaan vähiten ne, jotka kuvittelevat esittävänsä jotakin aivan uutta ja muista riippumatonta.
Tässä valossa totuus on vaikea projekti. Uskontonsa ja totuutensa asiaa edistävä ihminen on aatteineen sidoksissa kulttuuriin siinä missä ne kaikki muutkin, joita vastaan hän on vakuuttunut totuuden hallinnastaan. Voi mielestäni perustellusti kysyä, mitä uskonnon, ideologian tai maailmankatsomuksen totuudesta jää jäljelle kun siitä riisutaan halu hallita – ainakin mielen tasolla – muuta todellisuutta ja kokea ainutkertaista turvallisuutta. Enkä kysy tätä sen vastauksen toivossa, että mitään ei jää jäljelle. Omasta totuudesta jää kuin jääkin jäljelle se, että se on oma. Läpikotaisin omaksi koettu ja elämässä koeteltu totuus on arvokkaampi kuin suurinkin valta, jonka totuudella voi saavuttaa. Oma ei kumoa toista, joka on erilainen, vaan voi pikemminkin iloita oivalluksista, jotka erilaisuus tuo tullessaan aivan yhtä hyvin kuin oma voi iloita siitä, että se kohtaa toisessa ihmisessä saman. Niiden toisten, erilaisten, ei tarvitse nousta kehään saadakseen minulta turpiinsa eikä olla väärässä, jotta minä voisin olla oikeassa. Päinvastoin: mitä paljaammin ja syvemmin he ovat oma itsensä, sen parempi myös minulle.
Se, joka haluaa oppia tanssimaan tai vaikkapa jonkin vieraan kielen, hakeutuu kurssille, jolla tuon taidon voi saavuttaa. Sen sijaan lahkot jalkautuvat, totuuden ja moraalin kaupustelijat hakeutuvat itse ihmisten luo kauppaamaan totuuttaan, koska kukaan tuntematon ei tuosta vain tule heidän luokseen ja kysy, mikä on oikea usko ja mitkä ovat oikeat arvot.Matti Myllykoski