Erkki Niinivaaran syntymästä sata vuotta
Syyskuun lopussa pidettiin Helsingissä Erkki Niinivaaran syntymän 100- ja Erkki Niinivaara-seuran 20 vuotisjuhlaseminaari. Osa seminaarin puheenvuoroista on saatu tämän Vartijan alkuun.
Erkki Niinivaarahan oli, kuten Juhani Veikkolan artikkelista käy ilmi, lähihistorian merkittävimpiä suomalaisia kirkollisia ajattelijoita ja vaikuttajia, joka toimi reilut pari vuosikymmentä myös Vartijan päätoimittajana. Lehti saa kiittää Niinivaaraa osin jopa olemassaolostaan, Vartijan luotsaamisesta jääräpäisesti erityisesti yli 1970-luvun hankalien loppuvuosien ennen kuin Opetusministeriön mielipide- ja kulttuurilehtitukijärjestelmä perustettiin. Mutta samalla Niinivaara loi lehdelle linjan ja profiilin jota kaikki toimittajat hänen jälkeensä ovat yrittäneet jatkaa: avara, sitoutumaton, keskusteleva, asiantunteva.
Monen mielestä ehkä kauneimman kiitoksen Vartija sai Niinivaaran kaudella Ylioppilaslehden arviossa Kari Rydmanilta 5.2.1960.
”Vartija on meillä harvinaislaatuinen osoitus kirkollisesta valveutuneisuudesta… Erityisen antoisia ovat olleet nimimerkki Sociuksen [Niinivaara] pakinat, joissa terävän kritiikin rinnalla on ollut suuri määrä hyviä ja syviä ajatuksia.”
Ylivoimaisesti tunnetuimman puheenvuoronsa Niinivaara käytti synodaaliväitöskirjassaan Maallinen ja hengellinen (1952). Kirja herätti sen ajan oloissa omassa lajissaan ennen näkemättömän mediamylläkän. Kirjaa ja siitä syntynyttä hälyä kommentoitiin mm. Tanskan, Saksan ja Yhdysvaltain lehdistössä. Suomen korkeimman tason kannanotto oli presidentti Paasikiven tervehdys kirjoittajalle vuoden 1952 lopussa.
Kirkollisten vastustajien jyrkimpiä sanakäänteitä käyttivät varmaankin – yllätys yllätys – Urho Muroma ja Osmo Tiililä.
Niinivaaran perikunta oli huomioinut 100-vuotissyntymäpäivän mm. painattamalla Erkki Niinivaaran 1960-luvulla kirjoitetun Joonan laivaloma -nimisen tekstin kirjaksi. Kirjaa painettiin muutaman kymmenen kappaleen numeroitu sarja.
Niinivaaraa tunteville kirja ei tuota yllätystä, se on aivan yhtä huolellista, terävää ja moniulotteisesti ilmaisevaa tekstiä kuin tekijän yleensäkin. Tyyli on kirjoittajalle tyypillistä kyselevää, pelkistettyä, jopa hauraan läpikuultavaa esseetyyliä nautittavimmillaan.
Joka kolmas virke kelpaisi aforismiksi. Muutama esimerkki:
”Usko erityiseen kristittyjen Jumalaan on syvää harhaa.”
”Kristittynä olemisessa ei tule mitään lisää ihmisenä olemiseen.”
”Niin kuin Jumala luo maailman tyhjästä, ex nihilo, samoin inhimillinen mielikuvitus loihtii esiin ennen olematonta.”
”Ei ole olemassa mitään pientä yksityistä autuutta. On vain koko maailman autuus” ... sillä ”Niin kauan kuin koko maailma ei ole vapaa, ei kukaan meistä ole todella vapaa.”
Niinivaaran ajattelua on luonnehdittu avaraksi kansankirkollisuudeksi. Esimerkiksi viimeksi mainitun aforismin valossa määritelmä on hieman vaisu ja suppea.
Niinivaaran omaleimaisuus perustui paljolti siihen, että hän koki ammentavansa perustelut näkemyksilleen Raamatusta ja luterilaisuudesta. Joonan laivalomassakin hän päätyy uskottavasti sisäänpäin lämpiävän ja itsekeskeisen yksilöhurskauden kriitikoksi sekä koko ihmiskunnan Jumalan hahmottelijaksi lyhyen Vanhan Testamentin kertomuksen perusteella.
Luterilaisuuteen ja Raamattuun pitäytymiseen ei useinkaan ole totuttu liittämään mielikuvia avarasta ajattelusta, humanismista, kyselevästä tietämättömyydestä ja etsimisestä. Niinivaaran kohdalla nämä käytännössä tuiki harvinaiset käsiteparit kohtasivat. Hänen ajattelustaan on vaikea löytää mitään luotaantyöntävää ja poissulkevaa, tieteellisesti tai filosofisesti tunkkaista. Silti hän oli oikea ”uskovainen” jonka visio kristinuskon merkityksestä ja mahdollisuuksista oli aivan toista tuhatkertaluokkaa kuin perinteinen, oman sielun autuutta varjeleva hurskaus.Martti Mäkisalo