Uskon(nto) ja moderni maailma
Lähi-idässä syntyneet suuret monoteistiset uskonnot – juutalaisuus, kristinusko, islam – ovat itseymmärrykseltään vahvasti historiallisia uskontoja verrattuna esimerkiksi intialaiseen uskonnolliseen perinteeseen. (Itse asiassa Lähi-idän suuriin uskontoihin pitäisi lukea myös zarathustralaisuus, joka on todennäköisesti vaikuttanut juutalaisuuteen ja myös kristinuskoon). Kun uskonnon synty sidotaan tiettyihin historiallisiin tapahtumiin, on tietenkin tärkeää osoittaa tai ainakin uskoa, että tapahtumat ovat edenneet juuri uskonnollisen perinteen kertomalla tavalla. Elettäessä uskonnon läpäisemässä yhtenäiskulttuurissa, ongelmaa ei synny; uskonnollista kertomusta ei kyseenalaisteta. Mutta kun yhtenäiskulttuuri murtuu ja kehitetään muita maailman selittämisen tapoja, joutuu uskonto tavalla tai toisella puolustamaan omaa paikkaansa. Länsimaisessa kulttuurissa suurimman haasteen uskonnolle on tarjonnut tiede, tuo modernisaation kirpein hedelmä – ja saman haasteen eteen on joutumassa islamilainen kulttuuri.
Kriittistä raamatuntutkimusta on lännessä harjoitettu yli 150 vuotta, mutta yhä löytyy Raamattuun liitettäviä tekstejä, joiden aitoudesta käydään kovaa kiistaa. Tässä numerossa Timo Paananen selostaa kiinnostavaa keskustelua Salaisen Markuksen evankeliumin alkuperästä. Morton Smith väitti löytäneensä 1950-luvulla Betlehemin lähellä sijainneesta luostarista käsinkirjoitetun kopion kirjeestä, jonka tärkeä varhaiskirkon opettaja Klemens Aleksandrialainen oli kirjoittanut Theodoros-nimiselle miehelle. Kirjeessään Klemens haluaa torjua erään tuonaikaisen uskonryhmän eli karpokraattien vihjailut Salaiseen Markuksen evankeliumiin liittyvästä seksuaalisuudesta. Kirjeessä lainataan kyseistä evankeliumia ja samalla paljastetaan Jeesuksen toimintaan ja opetukseen liittyneitä mystis-tyyppisiä piirteitä.
Tutkijayhteisön enemmistö on taipuvainen pitämään kirjettä Smithin taitavasti väsäämänä väärennöksenä. Tämän näkemyksen johtava edustaja on Stephen C. Carlson. Paananen ei itse kuitenkaan yhdy tähän kuoroon. Hän tarkastelee terävästi Klemensin kirjeen aitoudesta erilaisine argumentteineen käytyä keskustelua. Samalla lukija pääsee kurkistamaan antiikin tekstien tutkimuksessa käytettyihin menetelmiin. Kiinnostavaa ja samalla surullista on huomata, kuinka tutkimuksen ympärillä ovat riehuneet myös henkilökohtaiset tunteet; Morton Smithiä (joka kuoli 1991) on lyöty kuin vierasta sikaa. Esimerkiksi arvostettu juutalaisuuden tutkija ja Smithin oppilas Jacob Neusner on nimittänyt opettajaansa ”kaheliksi, sekopääksi, inhottavaksi vanhaksi hölmöksi, konseptuaaliseksi hutilukseksi, mitään tietämättömäksi ja huijariksi”. Eikö tieteessä parhaiten perusteltujen argumenttien pitäisi ratkaista? Jäämme kiinnostuneina odottamaan Paanasen artikkelin toista osaa!
Andrei Sergejeff tarkastelee artikkelissaan islamilaisen lääketieteen perinnettä. Islamiin pätee sama kuin katoliseen kirkkoon. Molemmat ovat levitessään vuosisatojen aikana sulattaneet itseensä muiden kulttuurien vanhempaa ainesta. Viimeisen sadan vuoden aikana islam on kuitenkin kohdannut tähän saakka ehkä mahtavimman haasteensa: länsimaisen modernin kulttuurin. On sanottu, että islamilaisessa maailmassa uskonto ei ole ollut osa kulttuuria, vaan kulttuuri osa uskontoa. Islamin valtapiirissä uskonto on ollut kaikkia yhteiskunnan alueita kontrolloiva järjestelmä. Lännessä valistuksen eteneminen hajotti kristillisen yhtenäiskulttuurin. Islamin alueella valistuksen siemenet ovat juurtuneet hitaasti – ja viime vuosikymmeninä modernisaatio on islamilaisessa maailmassa joutunut pikemminkin takatalven kouriin. Varovaisia muutoksen merkkejä on kuitenkin nähtävillä. Menneenä keväänä uutisoitiin, että Turkissa Ankaran yliopistossa on perustettu tutkimusryhmä, jossa yritetään selvittää profeetta Muhammadin nimiin laitetun perimätiedon eli hadith-tekstien historiallisuutta. Tämä avaa mahdollisuuden osoittaa monet – esimerkiksi naista vähättelevät – tekstit aidon Koraanin opetuksen kannalta epäaidoiksi; siten tekstit eivät myöskään sido nykyihmisiä. Tosin länsimaisittain tarkasteltuna kyseessä näyttää olevan pikemminkin uskonpuhdistuksen kuin valistuksen eteneminen. Joka tapauksessa Sergejeffin artikkeli tukee näkemystä moniarvoisen islamin mahdollisuudesta. Moderni lääketiede on hyväksytty islamilaisessa maailmassa; ehkäpä sama moniarvoinen kehitys etenee laajemminkin kulttuurissa?
Kolmannessa artikkelissa Elina Grönlund tarkastelee kristillisen perinteen suhtautumista itsemurhiin. Menneiden vuosisatojen ankara suhtautuminen on vähitellen väistynyt lempeämmän asenteen tieltä. On ymmärretty, että itsemurhan tekijä on monien itselleen hallitsemattomien syiden takia ajautunut tilanteeseen, jossa tuskin enää voidaan puhua vapaasta tahdonratkaisusta. Kaikista mahdollisuuksistaan huolimatta moderni yhteiskunta on myös yksinäisten ja ahdistuneiden ihmisten kasvualusta. Mitä tehdä vapauksilla, jos ei ole voimia niitä käyttää?Leo Näreaho