Kirkko maailmankatsomusten uusilla markkinoilla
Vielä Helsingin olympialaisten aikaan Suomi oli maa- ja metsätalousmaa, jossa oli kirkko keskellä kylää. Kuusikymmenluvun nuorisoradikaalit tekivät pesäeron kodin, uskonnon ja isänmaan ideologiaan ja loivat omat visionsa maailmasta. Seitsemänkymmentäluvulla radikalismi haalistui marginalisoituakseen seuraavalla vuosikymmenellä; vaurastuessaan suuret ikäluokat söivät hitaasti oman vallankumouksensa. Tilalle tulivat jupit ja kova markkinatalous, jotka puhuttivat mediaa. Naispappeuden hyväksynyt Suomen evankelis-luterilainen kirkko saattoi huomata, että se oli enää harvojen vihollinen. Todellinen ongelma oli siinä, että kansankirkko oli kadottamassa kansaansa. Laman aikana kirkko kunnostautui ja sai kiinnostuksen itseään kohtaan hivenen kasvamaan. Uudella vuosituhannella tuli kuitenkin isku, johon kukaan ei osannut varautua. Pari prosenttia jäsenistä on eronnut kirkosta kertahujauksella, kun kasvoton eroaminen on helpottunut entisestään ja Tampereen Vapaa-ajattelijat tarjoavat lisäksi kätevän sivuston asian toimittamiseksi.
Kirkko on uudenlaisissa vaikeuksissa. Se on menettänyt huomattavan paljon nuoria aikuisia, jotka eivät näe kirkolla olevan mitään tekemistä oman elämänsä kanssa. Vanha kritiikki kirkosta eroajia kohtaan ei pure; nämä nuoret eivät ole kirkon vihollisia. Heidän kriittinen massansa ei koostu eriuskolaisista, kommunisteista, pasifisteista tai tieteellisistä ateisteista, ei edes nousukauden aikana taivastelluista hedonistisista materialisteista. He ovat usein tavallisia nuoria, jotka haluavat elää omaa, itsensä näköistä elämää ja valita vapaasti missä joukoissa seisovat tai ovat seisomatta. Mediasukupolven ihmisinä he ovat tottuneet valitsemaan ja kuluttamaan mitä haluavat. Vielä sukupolvi sitten elänyt asetelma, jossa kirkon jäsenet jaettiin tosiuskoviin ja nimi-tai tapakristittyihin, on taakse jäänyttä elämää. Tavallaan voisi sanoa, että kirkossa on hiljakseen ja varsin yleisesti omaksuttu joitakin menneen ajan tapakristillisyyden piirteitä. Nykyisin kirkko yrittää olla dogmaattisuuden sijaan korostetusti ihmisläheinen, perheitä tukeva, turvallinen, vähäosaisia puolustava ja hyvää ihmisyyttä julistava instituutio. Mitä enemmän se on tätä kaikkea, sitä vähemmän se on perinteinen pyhien yhteisö, joka julistaa yhtä ainoaa oikeaa pelastustietä. Nähdäkseni kiistat naispappeudesta ja homoseksuaalisten liittojen siunaamisesta liittyvät olennaisella tavalla tähän asetelmaan.
Mediassa yritetään toisinaan hakea Suomesta uskonnollisuuden muutosta: kun perinteinen kristinusko on alamäessä, tilalle nähdään tulleen jotakin muuta – lähinnä New age -tyylistä privaattiuskonnollisuutta, karismaattista liikehdintää ynnä muuta. Reilusti yli puolet väestöstä on kuitenkin uskonnollisesti äänetöntä, vaikkakaan tuskin passiivista. Näiden kirkon hiljaisten jäsenten elämää sävyttää rituaalinen kansalaisusko, johon kuuluvat kirkon perinteisten siirtymäriittien lisäksi usko oikeudenmukaisuuteen, rehellisyyteen, hyvyyden voimaan, suvaitsevuuteen, armoon ja rakkauteen. Tavalla tai toisella he näkevät, että Jeesus edusti juuri tällaisia arvoja. Vaikuttaa siltä, että kirkossa ollaan keskivertaisesti ottaen näihin ihmisiin aika tyytyväisiä. Jotkut kysyvät kuitenkin, miten nämä arkisessa työssä, perheen parissa ja yksityisissä harrastuksissa aikansa viettävät ihmiset saataisiin aktiivisemmin mukaan kirkon toimintaan.
Uusien uskontojen ja uskonnollisten vaihtoehtoliikkeiden tulemista Suomeen ei voi pitää massiivisena, mutta marginaalissa tapahtuu koko ajan, etenkin maahanmuuttajien myötä. Mika Vähäkankaan artikkeli tässä numerossa kertoo yhdestä kiinnostavasta ilmiöstä, johon moni ei ole vielä törmännyt. Afrikasta ja muualtakin tulevat kristityt maahanmuuttajat näkevät Suomen varsin helposti lähetyskentäksi, jolla kristinuskon opetuksia ei tunnusteta.
Ateistiksi tunnustautuvien joukko Suomessa ei ole mainittavasti kasvanut, ja gallupeilla mitaten heidän prosentuaalinen vahvuutensa sijoittuu jonnekin 3 prosentin vaiheille. Keskustelu ateistisesta – ja agnostisesta – maailmankatsomuksesta on kuitenkin kehittynyt ja parantunut myös laadullisesti. Yhtä kristillistä kontribuutiota keskusteluun uskonnottomien tiedemiesten kanssa esittelee tässä numerossa Rope Kojonen, jonka artikkeli pureutuu uusimpaan luomiskäsityksen puolustukseen. Käsitykseen kaikkeuden älykkäästä suunnittelusta nojaava ID-teoria (intelligent design) poikkeaa selväsanaisesti fundamentalistisesta luomiskäsityksestä, ja tietyssä mielessä voi sanoa, että se on paranneltu versio vanhastaan tutusta kreationismista. Kojonen jatkaa keskustelua, jonka Jarkko Joki avasi artikkelillaan Vartijan viime vuoden kolmosnumerossa.Matti Myllykoski