Jumala ja ateismi
Mooseksen ikään ehtineen Vartijan juhlaseminaari pidettiin haastavaksi koetusta aiheesta. Ateismilla ja kriittisellä keskustelulla Jumala-uskosta on ollut julkisessa sanassa viime aikoina nostetta, eikä aivan syyttä. Ateismi on kehittynyt sekä meillä että muualla niistä ajoista, jolloin kotia, uskontoa ja isänmaata vastustettiin marxismi-leninismin ja tieteellisen materialismin voimin. Nykyisin vastakkain ovat yhtäältä modernisoitunut kansankirkko ja pluralisoitunut teologia sekä toisaalta tieteellistä maailmankuvaansa monipuolistanut ja sekulaariin humanismiin liittyvä ateismi. Samalla kun suomalaiset ateistit kannustavat kirkon rutiinijäseniä eroamaan, he hakevat myös keskusteluyhteyttä kirkkoon ja teologiaan. Nyt ei ole yliolkaisen polemiikin ja mustamaalauksen, vaan rakentavan keskustelun aika. Sen päämääränä ei ole tehdä uskovista ateisteja eikä ateisteista uskovia, vaan puhua, kuunnella ja ymmärtää, mitä vastapuolella sanotaan. Kysymys ei ole pelkästä luonnontieteen reseptiosta tai tieteenfilosofisesta pohdinnasta, vaan kummassakin leirissä olevien ihmisten itseymmärryksestä ja identiteetistä.
Juhlaseminaarin esitelmät, jotka julkaistaan tässä lehdessä sellaisinaan, eivät niinkään anna oikeita tai vääriä vastauksia, vaan avaavat uusia kysymyksiä. Minusta kristittyjen ja ateistien kannattaisi kuurojen dialogin sijaan keskustella kuvaamalla Jumala-uskoa ja ateismia – tai ehkä paremmin: sekulaaria humanismia – rinnakkaisina prosesseina, joilla on kriittinen suhde toisiinsa. Tällaisen lähtökohdan tarkoituksena ei ole tehdä esimerkiksi uskoa immuuniksi kritiikille, vaan hahmottaa asiaan kuuluvat kysymykset koko laajuudessaan. Toisen osapuolen ymmärtäminen sisältä päin ei ole välttämätöntä, mutta itse ainakin pidän sitä kiinnostavana haasteena.
Ateistit lähtevät liikkeelle tieteellisestä uskontokritiikistä. Jumala on heille yksinkertaisesti olento, joka ei selitä mitään ja jolle ei ole minkäänlaista sijaa tieteellisessä maailmankuvassa. Edistysaskeleet esimerkiksi tähtitieteessä, evoluution ja historian tutkimuksessa sekä kognitiotieteissä täyttävät kiihtyvällä vauhdilla aukkoja, joihin Jumalaa on yritetty sijoittaa. Myös uskonnon synty ja kehitys voidaan selittää inhimillisen kulttuurin prosesseina, jotka eivät luo yhteyttä itsensä ulkopuolelle vaan ainoastaan ihmisten erilaisiin tarpeisiin ja toiveisiin. Asioita, joita ei tunneta tarpeeksi hyvin, selitetään yliluonnollisten agenttien toiminnalla.
Monet modernit kristityt – vaikka eivät läheskään kaikki – hyväksyvät suuren osan ateistisesta uskontokritiikistä, koska eivät koe lainkaan tarpeelliseksi kilpailuttaa uskoaan tieteellisen maailmankuvan kanssa. Raamattu tiedetään oman aikansa käsityksiin liittyväksi kirjaksi ja Jumalan olemassaolon todistaminen nähdään toivottomaksi tehtäväksi. Miksi Luoja, kaikkivaltias ja rakastava Jumala sallii tolkuttomasti elämää haaskaavan kärsimyksen? Pystyykö hän tekemään niin suuren kiven ettei jaksa itse kantaa sitä? Ja niin edelleen.
Uskovat ihmiset eivät pysty erottamaan Jumalan olemista ihmisen olemisesta. Heille usko Jumalaan toteutuu kulttuurissa, elämässä, jota eletään päivästä toiseen, eikä luonnossa, jota tarkastellaan todisteita ja argumentteja etsien. Uskovalle ihmiselle Jumala ei ole koskaan paljas tiedollinen kohde, vaan ratkeamaton salaisuus, johon liittyvät ihmisen kaikki aistit ja suuret kokemukset. Kristillisessä uskossa Jumalaa ei voi erottaa uskon sisällöistä – hyvästä ja pahasta, synnistä ja armosta, kaipuusta ja rakkaudesta. Kärjistäen voisi sanoa: jos Jumala olisi kaikkivaltias, lopullinen selitys tai täydellinen rakkaus, hän lakkaisi olemasta Jumala. Sen sijaan hänestä tulisi luonnonlaki, kaiken ratkaisu ja draaman loppu. Usko Jumalaan ei voi elää ilman sitä todistamisen mahdottomuutta, jonka jokainen ateisti näkee uskon ydinongelmaksi.
Ateistille uskonnollinen puhe ei merkitse mitään, koska sen hyväksyminen vaatii koko uskoon liittyvän järjestelmän vastaanottamista. Länsimainen ateisti katuu, iloitsee, rakastaa ja vihaa siinä missä kristittykin, mutta hän ei kytke inhimillisyyttään kristinuskon välittämään perinteeseen. Toisaalta sekulaari humanismi on paljossa riippuvainen kristinuskon kulttuuritraditiosta eikä ainoastaan vastustavassa mielessä. Kristityn on kuitenkin syytä huomata, että ateistilla on oikeus identiteettiinsä riippumatta siitä, millaisista aineksista hän elämänkatsomuksensa kokoaa. Sama oikeus on kristitylläkin. Hänen ei tarvitse todistaa uskoaan todeksi voidakseen pysyä kristittynä – ja nimenomaan sellaisena kristittynä, jollainen itse kokee olevansa.
Minusta tuntuu, että sekä teismi että ateismi elävät siitä, että elämälle ei ole selitystä eikä tarkoitusta. Ihmiset luovat jatkuvasti selityksiä ja tarkoituksia, joista suuri osa on variaatioita ikiaikaisista teemoista – sellaisista, joista emme pääse ikinä eroon. Osa selityksistä ja tarkoituksista taas katoaa auttamattomasti menneisyyteen. Sillä välin elämän selittäminen on kuin ilmaa kourisi. Anton Tšehov sanoo kirjeessään vaimolleen Olga Knipperille: ”Sinä kysyt, mitä elämä on. Se on kuin kysyisi, mikä on porkkana. Porkkana on porkkana eikä siitä voi tietää sen enempää.”Matti Myllykoski