Naisista, tunteista, paavista
Vuoden 2009 alkaessa Lähi-idässä soditaan jälleen. Israel on hyökännyt Gazan alueelle, jota hallitsee palestiinalais-islamilainen äärijärjestö Hamas. Israel haluaa lopettaa Hamasin kannattajien raketti-iskut omalle alueelleen; Hamas taas syyttää Israelia Gazan saartamisesta. Maailmalla osoitetaan mieltä ja vaaditaan väkivallan loppua. Mikään taho ei kuitenkaan voi tehdä mitään todellista verenvuodatuksen lopettamiseksi tai siviilien suojelemiseksi. Israelilaisten ja palestiinalaisten suhde on jatkunut samankaltaisena vuosikymmeniä.
Millainen osuus uskonnoilla on tässä konfliktissa? Juutalaisten ja arabien kiistalla on tietenkin useita ulottuvuuksia. Suurvaltapolitiikka on ollut mukana kuvioissa Israelin perustamisesta 1948 alkaen: sekä Yhdysvallat että Neuvostoliitto tukivat tuolloin juutalaisvaltion perustamista alueelle. Myöhemmin USA on esiintynyt maailmanpolitiikassa – myös YK:ssa – Israelin vankkumattomana tukijana. Konfliktilla on niin ikään talouteen liittyvä ulottuvuus. Israel on alueen taloudellinen ja teknologinen suurvalta, mikä epäilemättä kismittää ympäröiviä arabivaltioita. Ja tietysti kyseessä on myös kansallinen konflikti. Israel puolustaa kansaansa ja aluettaan; palestiinalaiset vaativat alueelle omaa valtiotaan.
Näistä tekijöistä huolimatta uskonnonkaan vaikutusta konfliktissa ei voi unohtaa. Israel on virallisesti juutalainen valtio, vaikka kaikki juutalaiset eivät ole aktiivisesti uskonnollisia. On myös muistettava, että n. viidesosa Israelin väestöstä on ei-juutalaisia, enimmäkseen arabimuslimeja. Palestiinalaisarabien puolella islamilainen identiteetti on viime vuosina vahvistunut.
Mutta eivätkö Lähi-idän monoteistiset uskonnot kytkeydy myös alueen kulttuurisiin ja historiallisiin rakenteisiin? Yksi näkökulma on sukupuolinen. Sekä juutalaisuus, kristinusko että islam ovat olleet miesvaltaisia, patriarkaalisia uskontoja. Patriarkaalisuus on liittynyt heimokulttuuriin, johon sisältyvät myös tiukat kunniakäsitykset. Yhteisöön kuuluminen määrittää yksilön aseman ja identiteetin. Yksilön häpeä on koko yhteisön häpeää. Naiselle tämä on merkinnyt huolehtimista ennen kaikkea sukupuolisesta kunniastaan. Mutta naiset ovat olleet myös valmiita taistelemaan yhteisönsä ja heimonsa puolesta. Tämä näkyy niin historiassa kuin nykypäivänkin Lähi-idässä sekä juutalaisten että arabien puolella.
Vanhan testamentin historiasta löytyy mielenkiintoisia naishahmoja, joita kuvataan yhtä hyvin sukupuolisina olentoina kuin juutalaisten kansallisten pyrkimysten ilmentäjinä. Jarmo Kiilunen tarkastelee artikkelissaan Vanhan testamentin apokryfikirjojen naishahmoja. Kirjoittajan mukaan naisen seksuaalinen vetovoima on keskeisin apokryfien naiskuvaa määräävistä tekijöistä. Naisen seksuaalisuudessa on jotain häpeämätöntä ja päälle käyvää – siis uhkaavaa. Sirakin kirjan mukaan tytär on miehelle aarre. Mutta koska aarre on arvokas, on sitä vartioitava ja siten aarteesta tuleekin taakka ja uhka! Toisaalta apokryfikirjoista käy ilmi, että naisilla on seksuaalisuutensa ansiosta myös valtaa. Judit kukistaa assyrialaisten kuninkaan kauneudellaan ja neuvokkuudellaan. Samoin käyttää Ester hyväkseen naisellista viekkauttaan. Molemmat naiset ovat valmiita uhrautumaan naisina kansansa puolesta. Mutta – kuten kirjoittaja huomauttaa – sankarityönsä tehtyään naiset palaavat kiltisti omalla rajoitetulle paikalleen yhteisössä. Milläköhän tavalla juuditit ja esterit käyttävät valtaansa nykypäivän suomalaisessa yhteiskunnassa? Ehkäpä Kiilusen kuvaamien tarinoiden yksi opetus on se, että seksuaalinen valta tuo mukanaan myös vastuun.
Heikki Kirjavainen tarkastelee kiinnostavassa artikkelissaan tunteita ja uskonnollisia ilmauksia filosofisin välinein. Kirjoitus on hyvä esimerkki siitä, kuinka selkeillä filosofisilla erotteluilla – erilaisilla käsitteellisillä linsseillä – voidaan valottaa arkipäiväisiä ilmiöitä uudesta näkökulmasta. Kirjavaisen kirjoitus liittyy myös viime vuosien akateemisen filosofian keskusteluun, jossa tunteet ja tunteiden tiedollinen rooli ovat olleet esillä.
Anna-Riitta Tunturi kirjoittaa niin ikään ajankohtaisesta aiheesta eli katolisen kirkon suhteesta islamiin ja toisaalta moderniin yhteiskuntaan. Tunturi analysoi erityisesti paavin pari vuotta sitten pitämää esitelmää, jossa tämä korosti katolisen perinteen ja kreikkalaisen rationaalisen ajattelun yhteyttä. Katoliset keskustelijat tulkitsevat mielellään juuri katolisen tradition ylläpitävän länsimaisen rationaalisuuden perinnettä vastakohtana protestantismin taipumukselle ajautua erilaisiin relativismin ja irrationalismin muotoihin. Tulkinta on yllättävä; lukijan kannattaa tutustua Tunturin kirjoitukseen tarkemmin. Lisäksi vuoden ensimmäisessä Vartijassa käydään keskustelua kirkon tilasta ja meemeistä.
Huom! Lehden lopussa on tilaajillemme tämän vuoden tilausmaksuja koskevat ohjeet.
Toimituksen puolesta hyvää ja virikkeistä alkanutta vuotta kaikille lukijoille!Leo Näreaho