Miten tehdä oikeutta usko(nno)lle?
Kirjoituksellaan Helsingin Sanomissa maaliskuun lopussa uskontotieteilijä Matti Kamppinen on haastanut teologit, papit ja muut asianosaiset pohtimaan uskon ja tieteen suhdetta. Kamppisen mukaan tieteellisestä tutkimuksesta ei voi tehdä kuin sen johtopäätöksen, että ihminen syntyy ateistiksi. Edelleen hän liputtaa sen puolesta, että tieteellinen uskonnontutkimus on jo selvästi sitoutunut uusateistiseen maailmankuvaan, jossa ihmisen kehityshistoria ja mielen rakenteet voidaan täysin tyydyttävästi selittää modernin evoluutiokäsityksen, aivotutkimuksen ynnä muun asiaankuuluvan avulla. Kamppisen mukaan uskonnolliset perusteet eettisille tai yhteiskunnallisille väitteille ovat ”jäänteitä, joilla ei pitäisi olla roolia julkisessa rationaalisessa keskustelussa”. Tässä valossa todellisuus on luonnollinen kokonaisuus, jossa ei ”majaile yliluonnollisia olentoja”. Siten uskonnollinen puhe menettää täysin merkityksensä.
Asia ei mielestämme ole kuitenkaan näin yksinkertainen. Kognitiivinen uskonnontutkimus joutuu jatkuvasti lähtemään siitä, että ihmismielellä on myötäsyntyinen taipumus tuottaa ”yliluonnollisia” uskomuksia. Tutkimus ei itsessään johda tutkijaa ajattelemaan, että ihminen on luonnostaan ateisti. Sitoutuessaan metodologiseen ateismin lisäksi metafyysiseen ateismiin uskonnon tutkimus sivuuttaa uskonnon merkityksen osana inhimillistä kulttuuria, jossa myös tieteellinen maailmankuva ja ateismi ovat syntyneet. Uskonnollisuudella on tavalla tai toisella juurensa ihmisen eksistentiaalisessa perustilanteessa. Ihmisen maailmaa ei voi ainoastaan selittää, vaan sitä pitää myös ymmärtää inhimillisistä merkityksistä käsin, koska ilman ymmärtämisen ulottuvuutta ihmisyys kokonaisuutena jää tutkijalleen vieraaksi. Jotakin olennaista menetetään, kun uskonto selitetään luonnontieteellisesti pois ihmisenä olemisen sisältöä ja merkitystä koskevasta keskustelusta. Ateisteillakaan ei ole valmista maailmankuvaa, josta käsin voidaan yksinkertaisesti selittää kaikki, mikä selitettävissä on. Myös heidän keskuudessaan on erilaisia käsityksiä siitä, miten inhimillistä kulttuuria ja todellisuutta kokonaisuutena on mielekkäintä ymmärtää.
Kullervo Rainio pohtii kiinnostavassa artikkelissaan – ikään kuin kommenttina Kamppiselle – uskonnollisen uskon ja kokemuksen suhdetta luonnontieteen maailmankuvaan. Hän viittaa ihmisten moninaiseen hengelliseen etsintään, joka usein purkautuu muuten kuin kirkon kanavien kautta. Rainio kiinnittää huomiota aidon spiritualiteetin keskeiseen piirteeseen kirjoittaessaan, että ”Jumalan tuntemus on ihmisen välittömän kokemuksen asia”. Uskonnolliselle ihmiselle loogiset jumalatodistukset tai luonnontieteelliset todistelut Jumalan olemassaolosta ovat toissijaisia sen rinnalla, että hänellä on kokemuksellinen yhteys johonkin itseään ja maailmaa suurempaan järjestykseen. Rainio haluaa osoittaa, että nykytiede, erityisesti nykyfysiikka, jättää paikan tajunnalliselle ja kokemukselliselle ulottuvuudelle ihmisen maailmankuvassa. Näin on, koska nykyfysiikassa materiaa keskeisempi käsite on informaatio. Rainion artikkeli on siten hyvä muistutus siitä, että luonnontieteen ei välttämättä tarvitse filosofisesti sitoutua vulgäärimaterialistiseen ajatteluun.
Toisaalta myös ateisti voi omaksua Rainion näkemyksen informaation merkityksestä todellisuuden ymmärtämisessä ja jopa hänen ajatuksensa hiljaisuuden merkityksestä ihmiselle. Rainion esittämät näkökohdat eivät vaadi tuekseen oletusta todellisuudessa majailevista yliluonnollisista olennoista, mutta ne voidaan jäsentää niin uskonnolliseen kuin uskonnottomaankin elämänkatsomukseen. Näiden välistä vuoropuhelua voidaan käydä muutenkin kuin sellaisen perinteisen asetelman pohjalta, jossa täysin materialistisesti ymmärrettyyn luonnontieteeseen nojaava ateismi ja jäykästi oppeihinsa sitoutunut kirkollinen teologia puhuvat toistensa ohi. Uskonnolliselle uskon ja sekulaarin humanismin edustajille tulee antaa tilaa määritellä itse itsensä keskustelussa, jossa ei ole sodista tuttuja rintamalinjoja vaan erilaisia tiloja, joissa ihmiset ajatuksineen voivat kohdata.
Jaakko Hämeen-Anttila selvittää islamin Jumala-kuvaa, joka paljastuu elastisemmaksi kuin yleensä kuvitellaan. Koraanikaan ei ole Jumalan sanana lakikirjan kaltainen kokonaisuus, vaan muistuttaa enemmän monimuotoista runokokoelmaa, jonka tekstien kohtaaminen antaa lukijalleen jatkuvasti uusia merkityksiä. Hämeen-Anttila avaa myös islamin Jumala-kuvan tavalla, joka ansaitsee huomiota. Tähän kuvaan kuuluvat kristittyjen aivan liian helposti omalle uskonnolleen omimat armo ja rakkaus, mutta myös sellainen kaikenkattava luomiskäsitys, jota länsimaisen ihmisen ei ole helppo välittömästi hahmottaa. Islamin teologia niveltyy Hämeen-Anttilan käsittelyssä oivallisesti islamilaiseen kulttuuriin ja sen arkipäivään. Niihin paneutuva länsimainen kristitty joutuu ehkä arvioimaan uudelleen mielikuvansa tavallisesta muslimista, joka loppujen lopuksi muistuttaa hyvin paljon häntä itseään. Kumpikin hakee vastauksia samoihin elämän suuriin kysymyksiin – – eikä aina edes aivan eri suunnasta.
Uskovia ihmisiä on moneksi, samoin myös ateisteja. Jokainen on yksilö, jolla on omat kokemuksensa ja valintansa, syynsä nähdä meille kaikille yhteinen maailma omalla persoonallisella tavallaan. Tästä käsin on helpompi pysähtyä kysymään, kuinka paljon yhteistä eri puolilla aitaa seisovilla ihmisillä on keskenään.Matti Myllykoski
Leo Näreaho