Uskontokeskustelu jatkuu
Lokakuun alussa Helsingin Sanomissa Helsingin yliopiston Venäjä-tutkimuksen professori Timo Vihavainen laukoi jyrkkiä sanoja maahanmuutosta ja erityisesti islamista. Vihavainen on aiemmin kirjoittanut suomettuneesta kansakunnasta, joka oli itään päin rähmällään. Hänen mukaansa tilanne on nyt toistumassa: kulttuurisen suvaitsevaisuuden nimissä islamia ei haluta arvostella. ”Islamin perussanoma on hyvin aggressiivinen. Islam on elävä uskonto, joka otetaan hyvin vakavasti tietyissä piireissä”, sanoo Vihavainen. Hän myös ennustaa, että Suomessa eletään pian yhä enemmän islamismin ehdoilla: ”Kaikkein aktiivisin porukka sanelee ehtonsa muillekin. Meillä on vastaavasta kokemusta taistolaisuuden ajalta”. Vihavaisen mukaan islamin pitäisi uudessa eurooppalaisessa ympäristössään eurooppalaistua, ettei Eurooppa islamisoituisi.
Kiinnostavaa on ollut huomioida erilaisia reaktioita Vihavaisen kannanottoon. Helsingin Sanomien verkkokeskustelussa kirjoittajat ovat tuulettaneet tunteitaan: huomattava enemmistö on ollut Vihavaisen kanssa samaa mieltä islamista ja myös maahanmuuton ongelmista. On kuitenkin oletettavaa, että aiheesta kirjoittavat henkilöt, jotka ovat etukäteen asennoituneet maahanmuuttokriittisesti. Entä mitä HS-raadin älymystö vastaa Vihavaiselle? Arabian kielen ja islamin tutkimuksen professori Jaakko Hämeen-Anttilan mukaan älymystö ei hyssyttele, mutta asiallinen ja kriittinen keskustelu puuttuu; ”heikosti perusteltu heittely korvaa kriittisen keskustelun.” Kirjailija Anja Snellman ennustaa, että 30 vuoden kuluttua pohditaan nykyisen 1970-luvun itsetutkiskelun tyyliin, miksi kukaan ei uskaltanut sanoa maahanmuuttajien joukossa olleen myös suvaitsevaisuuden, tasa-arvon ja sananvapauden halveksijoita. Tärkeä on päätoimittaja Jarmo Papinniemen kommentti. Hän arvelee, että ihmiset mieltävät maahanmuuttajat itsensä kaltaisiksi. ”Niinpä suvaitsevainen älykkö olettaa että kaikki maahanmuuttajat ovat suvaitsevia ja uteliaita tyyppejä. Ahne materialisti taas on varma, että tänne tullaan laiskottelemaan ja kahmimaan etuja.” Näinhän projektiomekanismi toimii. Me löydämme vieraista ihmisistä – toiseen potenssiin korotettuna – ne piirteet, jotka (salaisesti) hallitsevat meitä itseämme.
Maahanmuuttajat ja islam ovat tunteita kuumentava aihe, josta useimmilla on mielipide. Maahanmuuttaja kulttuureineen on peili, jonka pinnasta heijastuvat omat käsityksemme itsestämme, arvoistamme ja vieraista ihmisistä. Tätä metaforaa ei ole syytä tulkita automaattisesti niin, että näemme heijastuksena vain omatennakkoluulomme. Voimme nähdä vieraan peilin kautta entistä terävämmin myös ne arvot, joita meidän kannattaa ja täytyy puolustaa. Länsimaisen yhteiskunnan perustana ovat yksilönvapaudet (mm. uskonnonvapaus) ja niiden pohjalle rakentuva moniarvoinen kulttuuri. Jos me emme seiso näiden arvojen takana, kuka niitä silloin puolustaa? Toisaalta on myös muistettava, että maahanmuuttajakin kohtaa peilin. Erona kanta-asukkaaseen on kuitenkin se, että vieraan on elettävä suorastaan peilitalossa – hän on jatkuvan arvioinnin kohteena, halusipa tai ei.
Tässä Vartijan numerossa Jyri Komulainen muistuttaa tärkeästä maahanmuuttoon liittyvästä piirteestä. Usein ajatellaan, että maahanmuuttajat ovat ensisijaisesti muslimeja, jolloin mahdolliset kulttuurikonfliktit olisivat islamista johtuva erityishaaste. Tosiasiassa maahanmuuttajat edustavat kuitenkin monia uskontoja ja useimmat heistä ovat taustaltaan kristittyjä. Tämä huomio on kuitenkin sivuteema Komulaisen kirjoituksessa, jonka tarkoituksena on puolustaa uskonnon älyllistä ja moraalista kotipaikkaoikeutta nykykulttuurissa. Komulainen sanoo uskaltavansa ”väittää, että ateismin perusteluiksi esitettävät tosiasiat voidaan asettaa poikkeuksetta myös teistiseen viitekehykseen: myös kristitty voi hyväksyä erilaiset faktat, joskin hän tulkitsee ne osana erilaista kokonaiskuvaa kuin ateisti.” Ilkka Pyysiäinen on eri mieltä. Kysymys ei ole vain tulkinnoista, vaan tieteen ja uskonnon välillä on ollut konflikti – ja taistelukentälle on jäänyt uskonto, jonka jäänteistä kukin voi korkeintaan koota itselleen henkilökohtaisen mielenylennyspaketin. Pyysiäinen huomauttaa, että jos uskontojen perusväitteitä ei enää tieteen valossa voi puolustaa, asettuu myös uskonnollinen vallankäyttö traditioineen uuteen, kriittiseen valoon.
Virpi Hämeen-Anttila lähestyy uskonnollisen ja tieteellisen maailmankuvan suhdetta toiselta suunnalta. Luonnontiede on johtanut teknologiseen kehitykseen, joka taas on kiinteässä yhteydessä materialistiseen (turhien) tarpeiden tyydytykseen ja luonnon alistamiseen. Kuinka paljon luonnontieteen totuudet auttavat ihmistä hänen suruissaan tai moraalisissa ongelmissaan? Kaiken tieteellisen tiedon keskellä länsimaisten kirjakauppojen hyllyt pullistelevat elämäntaitokirjallisuutta. Miksi emme ammentaisi hengellisiä totuuksia koetelluista uskonnollisista traditioista? Näitä viisaita kirjoituksia kannattaa lukea tarkkaan. Uskontokeskustelu jatkukoon.Leo Näreaho