Suomalainen muutos
Suomalainen yhteiskunta on muuttunut huomattavasti kuluneen 50 vuoden aikana. Sodissa taistellut sukupolvi eli nuoruutensa yhteiskunnassa, jota ei vielä voida sanoa teollistuneeksi eikä kaupungistuneeksi. Sen sijaan on sanottu usein, että sotakorvausten maksaminen teollisti Suomen ja että vuonna 1952 pidetyt kesäolympialaiset tekivät Helsingistä tunnetun pohjoismaisen pääkaupungin. Suomeen virtasi myös entistä enemmän kansainvälisiä kulttuurivaikutteita ja suomalaisista tuli toisenlaisia kuluttajia kuin menneiden sukupolvien aikana. Samalla sota jätti suomalaisiin raskaat jälkensä, jotka näkyivät kulttuurissa ja perheiden elämässä. Teollistumisen myötä muuttoliike maalta kaupunkiin toi työtä, mutta loi samalla juurettomuutta. Kun tultiin 1960-luvulle, asetelma yhteiskunnallista muutosta ja etenkin nuoren sukupolven irtiottoa varten oli valmis.
Suomalaista muutosta koko uransa ajan seurannut ja kansalliseksi instituutioksi kohonnut originelli pilapiirtäjä Kari Suomalainen kuvasi poliittiset puolueet ihmishahmoina, joista kansandemokraattista liittoa kuvasi puliukko, sosiaalidemokraattista puoluetta duunari, maalaisliittoa/keskustapuoluetta maalaisisäntä ja kokoomusta lihava kypäräpäinen pastori. Näiden ilkikuristen hahmojen aika on ohi. Vasemmistoliitto ei vanno aatteen vaan yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden nimeen, SDP haluaa olla sosiaaliturvan kaikille takaava yleispuolue, Suomen keskusta havittelee kaupunkilaisten ääniä eikä kokoomusta tunnista enää kodin, uskonnon ja isänmaan puolueeksi. Kun liberaaleja ei ole ollut enää aikoihin, Karin hahmoista ainoastaan pienen suomenruåtsalaisen härrasmiehen voi katsoa edelleen kuvaavan RKP:a. Kristillinen liitto syntyi protestipuolueeksi yhteiskunnan ja puolueiden maallistuessa, mutta puolue muuttui itse kristillisdemokraateiksi, kun maallistumisesta oli tullut pysyvä tosiasia. Vihreä liitto on sekoittanut puoluekenttää 1980-luvulta lähtien ja pyrkinyt sekin kohti yleispuolueen asemaa. Vennamolaisuus puolestaan on noussut tuhkasta pakolaispolitiikalla ja vanhojen puolueiden kritiikillä ratsastavien perussuomalaisten myötä. Uusilla puolueilla on vanhoja selkeämmin fundamentalistiset ja reaalipoliittiset kannattajansa, joista edelliset lipuvat ajan kuluessa vähitellen jälkimmäisiin. Perussuomalaisilla tämä prosessi on vielä edessä.
Puoluepolitiikan ja etenkin siinä käytetyn retoriikan seuraaminen olisi yksi tapa kuvata suomalaisen yhteiskunnan muutosta. Tässä numerossa näkökulma keskittyy kirkon ja perheen muutokseen.
Mikko Ketola seuraa kirjoituksessaan Suomen luterilaisen kirkon muutosta kolmesta ajan merkeiksi hahmottuvasta tapahtumasta tai näkökulmasta käsin. Luterilaisen maailmanliiton yleiskokous Helsingissä 1963 on aikapaaluna siirryttäessä silmien edessä särkyvästä kansallis-kirkollisen idyllistä avarampaan ja monikasvoiseen aikaan. Suhde kommunismiin kuohutti kirkkoa, mikä näkyy Leino Hassisen vuonna 1967 ilmestyneestä synodaaliväitöskirjasta käydyssä keskustelussa. Ketolan kolmantena näkökulmana muutoksen hahmottamiseen on ekumenian tulo suomalaiseen luterilaisuuteen. Vaikka ilmiö itse rajoittui melko pieniin piireihin, se on ajan merkkinä kuvaava ja ajatuksia herättävä. Hiipikö muutos kirkkoon kansainvälistymisen, yhteiskunnallisuuden ja ekumenian kautta? Mikä kirkossa oikeastaan on muuttunut? Onko muutoksesta tehty johtopäätöksiä? Jos on, ketkä niitä ovat tehneet ja millaisia ne muutokset ovat?
Katja Yesilova puolestaan avaa tärkeän näkökohdan suomalaisen perheen lähihistoriaan. Viime vuosikymmenten kehitystä arvioitaessa on usein toistettu ajatusta ydinperheen hajoamisesta ja perhemallien moninaistumisesta, mutta tämä on kuitenkin vain osa suurempaa kokonaisuutta. Yesilova nostaa hajoamisen rinnalle keskittymisen teeman: sota-aikana syntyneiden ja suurten ikäluokkien perustaessa nuorina aikuisina perheitään etenkin äideille korostettiin omaan lapseen kiintymisen tärkeyttä. Lapsesta on tullut muuttuneen Suomen arvomaailmassa perheen hyvinvoinnin keskipiste ja ainakin retorisen huomion kohde. Miten tämä kahteen suuntaan vetänyt muutos on vaikuttanut suomalaisiin perheisiin ja lapsiin, vanhemmuuteen ja parisuhteisiin? Miten se on vaikuttanut puheeseen perheestä, arvoista ja hyvästä ihmisyydestä? Millainen on puheen ja todellisuuden välinen suhde?
Heikki Tervonen lähestyy kirjoituksessaan ihmisen kärsimyksen ja Jumalan kohtaamisen ongelmaa. Jumala kärsii ihmisen kanssa, koska hän on luonut ja tuntee ihmisen kärsimyksen ja tuskan. Jollain tavalla kristityn on voitava ajatella, että ihmisessä on Jumalaa ja Jumalassa ihmistä. Hyväksi kaveriksi Tervosen kirjoitukselle sopii Pauli Annalan valaiseva johdatus Paul Tillichin teologiseen ajatteluun. Lukija testatkoon itse, onko lähempänä Tillichiä vai perinteisempää kristillistä ajattelua. Vaiko peräti (Lassi) Rajamäen etiikkaa…Matti Myllykoski