Antisemitismiä Toisinaan antisemitismistä on puhuttu ihmiskunnan pitkäkestoisimpana vihana. Vaikka etenkin länsimaissa on pelätty, halveksittu ja vainottu muitakin vähemmistöjä, juutalaisten rooli tässä historiassa ulottuu syvältä antiikin ajoista nykyaikaan. Asian tekee vieläkin kiemuraisemmaksi se, että kristinusko on syntynyt alun perin täysin juutalaisena Jumalan valtakunnan pikaista tuloa odottaneena uudistusliikkeenä, josta kuitenkin kirjavien vaiheiden kautta tuli voittoisa ja lähetysintoinen maailmanuskonto. Euroopan ja muidenkin maanosien kirkoille maallisen ja kristillisen antisemitismin perintöjen käsitteleminen, eritteleminen ja keskusteluttaminen on ollut viime vuosikymmeninä tärkeä kysymys. Vaikeneminen, olankohauttelu ja ”ei koske meitä” -tyyliset reaktiot eivät ole aivan kohdallaan edes Suomessa, vaikka meillä halutaan mielellään ajatella, että suomalaisella luterilaisuudella on asiassa täysin puhtaat paperit.
Vai onko? Paavo Ahonen, joka on yksi harvoja suomalaiseen kirkolliseen antisemitismiin perehtyneitä tutkijoita, käsittelee artikkelissaan neljää Herättäjä-lehdessä 1930-luvulla julkaistua juutalaisvastaista tekstiä. Hän pyrkii niiden avulla osoittamaan, että kristillisen ja modernin antisemitismin sekä antijudaismin ja antisemitismin välinen rajankäynti on lähes mahdotonta. Hyvä esimerkki tästä on puhe vapaamuurarien ja juutalaisten välisestä salaliitosta, jota pyörittelivät omassa propagandassaan yhtä hyvin profaanein kuin uskonnollisin motiivein toimivat antisemiitit. Ahosen herättämä keskustelu ja lupaava tutkimushanke liittyvät hyvin sotaa edeltävän ja sen aikaisen suomalaisen yhteiskunnan uudelleenarviointiin. Antisemitismiä ja rasismia ei voi enää rajata pahojen natsien ja heidän pyöveliensä asiaksi. Ne elivät luonnollista elämäänsä myös paljon viattomammissa yhteyksissä. Me emme voi enää projisoida oman aikamme demokratian ja inhimillisyyden arvoja sellaisinaan parin sukupolven takaiseen suomalaisuuteen.
Matti Myllykoski puolestaan selvittelee, miten yksi Uuteen testamenttiin päätyneiden kirjoitusten jaksoista on tuottanut päänvaivaa kristityille sananselittäjille. Paavalin riita Antiokiassa Pietarin ja Jaakobin Jerusalemista lähettämien miesten kanssa kertoo, että alkuperäiset apostolit eivät olleet yksimielisiä Mooseksen lain sitovuudesta. Myöhemmän, Rooman valtakunnan uskonnoksi kohonneen ja juutalaisuudesta selvästi eronneen kristinuskon kannalta oli tärkeää korostaa, että jo Jeesus ja apostolit julistivat kirkon hallussa olevaa Jumalan ilmoitusta, joka ei ollut juutalaisuutta vaan kristinuskoa. Kirkkoisien ja uuden ajan alussa vaikuttaneiden eksegeettien vaivannäkö tekstin äärellä osoittaa, että kristinusko on kulkenut pitkän tien juutalaisten juuriensa täysipainoiseen tunnustamiseen.
Juutalaisten joukkomurha toisessa maailmansodassa on eurooppalaiselta kannalta viime vuosisadan vaikeimmin selvitettävissä oleva historiallinen tragedia. Holokaustin merkitystä ei kyetty näkemään heti sodan jälkeen, koska jälleenrakentamisen haaste ja halu katsoa tulevaisuuteen sekä estivät vaikean ongelman kohtaamisen että loivat tekosyyn olla käsittelemättä sitä. Sotaa arvioitaessa huomio kohdistui sotahistoriaan, liittoutuneiden sotajoukkojen ja partisaanien sankaruuteen. Kun vähitellen alettiin arvioida yhä syvemmin holokaustin järkyttävyyttä, huomio kiinnittyi syyllisyyteen. Viime vuosikymmenten kuluessa on kysytty, mitkä virtaukset ja ketkä ihmiset edistivät antisemitismiä ennen sotaa, sen aikana ja vieläpä sen jälkeen. Syytettyjen penkille on joutunut koko joukko 1800- ja 1900-lukujen vaikuttajia, joista juuri kenelläkään ei ollut ennen sotaa aavistustakaan, millainen tuho Euroopan juutalaisia odottaa. Risto Nurmela käsittelee artikkelissaan kiinnostavasti ja seikkaperäisesti Carl Gustav Jungin oletettua antisemitismiä ja osoittaa asian paljon monisäikeisemmäksi. Nurmelan selonteon tekee erityisen arvokkaaksi se, että käsitys Jungin antisemitismistä on suhteellisen laajalle levinnyt jopa kriittisen tutkimuksen parissa. Saman tyyppinen tapaus on ranskalaisen juutalaisuuden ja varhaiskristillisyyden tutkija Ernst Renanin leimaaminen antisemiitiksi. Tosiasiassa Renanilla oli läheiset suhteet Pariisin juutalaiseen sivistyneistöön, jolla oli hyvin samanlainen kuva juutalaisuudesta kuin hänellä itsellään – etenkin suhteessa fariseusten ja vanhoillisten rabbien laintulkintaan sekä uskonnolliseen kulttuuriin, johon myös 1800-luvun lopun koulutetut juutalaiset halusivat tehdä pesäeron.
Vielä pari sanaa Vartijan asioista. Toinen päätoimittaja Leo Näreaho lopettaa kaksivuotisen rupeaman jälkeen ja hänen tilalleen tulee yleisen kirkkohistorian dosentti Mikko Ketola. Siispä kiitos ja tervetuloa. Muistutamme myös tilaajiamme vuoden 2010 tilausmaksun maksamisesta, jonka ohjeet ovat takakannen sisäsivulla. Kiitämme jo etukäteen maksun hoitamisesta nyt; lehti säästyy sillä tavoin postikuluilta ja jätepaperin tuottamiselta.
Matti Myllykoski
Mikko Ketola