Kuinka kristinuskoa puolustetaan?
Apologetiikka on vanha kristillisen teologian osa-alue. Sen ensimmäisinä edustajina tunnetaan toisella vuosisadalla uskoa puolustaneet kristilliset opettajat ja heidän joukossaan erityisesti Roomassa toiminut Justinos Marttyyri. Apologetiikka saattoi syntyä vasta kun kristinuskosta oli kehittynyt kokonaisuudeksi hahmottuva opillinen järjestelmä, jota oli tärkeä pitää selkeänä ja totena. Varhaisimmalle apologetiikalle oli hyvin haastavaa osoittaa, että juutalaisten pyhät kirjoitukset todistavat Jeesuksen tulosta maailmaan ja siksi niiden oikea, vertauskuvallinen tulkinta voi olla yksinomaan kristittyjen hallussa. Yhtä haastavaa oli saada pakanat vakuuttuneiksi siitä, että kristinusko ei ollut häpeällistä taikauskoa, vaan moraalisesti ja filosofisesti kestävä oppi. Kun kristinuskosta tuli Rooman valtakunnan ainoa sallittu uskonto, apologetiikan tarve heikentyi, vaikkakaan ei koskaan kadonnut. Uuden ajan myötä sekä erityisesti valistuksen ja maallistumisen vakiinnutettua asemansa länsimaisessa ajattelussa kirkot ovat jälleen alkaneet tarvita kristillistä apologetiikkaa.
Voi kuitenkin kysyä, keitä apologetiikalla puhutellaan. Harvat kirkosta vieraantuneet ihmiset, ateisteista puhumattakaan, syttyvät uskolle tarkoitushakuisten järkiperusteiden nojalla. Kysymys uskosta koskettaa koko elämää, ja ihmisen suhde siihen hahmottuu monesti sellaisten tekijöiden kautta, joita edes asianosainen itse ei kykene kunnolla ilmaisemaan. Järkiperusteet näyttävät tulevan jälkijunassa, esittipä niitä fundamentalisti, riviuskovainen, agnostikko tai ateisti. Harva apologeetti voi Friedrich Nietzschen tavoin sanoa kirjoittavansa kaikille ja ei kenellekään. Useimmiten apologeetti kirjoittaa niille, jotka jo valmiiksi uskovat kuin hän itse.
Vartija lähestyy aihetta hieman etäämpää, ja tämän numeron kirjoittajat edustavat kolmea erilaista suhdetta uskon puolustukseen. Emeritusprofessori Abraham Terian, joka kirjoittaa oivalluksia herättävästi Raamatun alkulukujen tulkinnasta evoluution valossa, ei pyri varsinaisesti uskon puolustukseen, vaan luomiskertomuksen avaamiseen tuoreesta, harvoin havaitusta näkökulmasta. Kullervo Rainio käsittelee artikkelissaan kvanttifysiikasta ja metafysiikasta käytyä suomalaista keskustelua ja suuntaa huomion tutkimuksen uuteen näköalaan: ajatukseen informaatiosta todellisuutemme perustana. Tästä yksinkertaista materialismia vieroksuvasta lähtökohdasta avutuu uusia mahdollisuuksia Jumalasta ja uskosta keskustelemiseen. Timo Koistinen esittelee havainnollisesti uusateismin kenties terävimmän kriitikon Terry Eagletonin uusinta kirjaa. Eagletonin pääteesinä on, että ateistit haukkuvat väärää puuta: he olettavat kristilliselle teologialle sellaisen jumalakuvan, jota kukaan ajatteleva kristitty ei enää edusta. Eagletonin teesistä kannattaa ehdottomasti keskustella. Meitä mietityttää siinä kuitenkin se, että teologian ja kirkollisen julistuksen jumalakuvassa esiintyy kritiikkiä kestävien – tai väistävien – piirteiden rinnalla usein myös sellaista ainesta, johon ateistien kritiikki tuntuisi osuvan. Matti Taneli puolestaan avaa kirjoituksellaan pragmatistisen ajattelun suhdetta uskon ydinkysymyksiin. Tanelin esittelemä sata vuotta sitten Yhdysvalloissa vaikuttanut William James vieroksuu uskon teoreettista totuusvaatimusta ja vetoaa lukijaansa tarkastelemaan uskoa sen toimivuuden ja vaikutusten kannalta, koska juuri niitä usko on syntynyt palvelemaan. James korostaa hyvin, että todellisuus on joka tapauksessa se, mikä on, eikä uskovan tai ateistin johtopäätökset muuta sitä miksikään muuksi. Jos Jumala on, hän syystä tai toisesta tahtoi luoda tällaisen maailman.”We don’t do God”, totesi jokin vuosi sitten Ison-Britannian pääministerin Tony Blairin lehdistöavustaja, kun toimittajat olisivat halunneet kysellä Blairin suhteesta uskontoon. Ääni kellossa on sittemmin muuttunut. ”We really do God” voisi olla nykyään varsinkin monien toimittajien toteamus. Uskonnosta on tullut lehdissä suosittu ja luettu aihe, kuten toimittaja Kristiina Markkanenkin totesi vähän aikaa sitten Helsingin Sanomissa. Sen vuoksi hieman ihmetyttää, miksi Suomen suurimmalla sanomalehdellä ei ole erityisasiantuntemusta omaavaa uskontotoimittajaa. Helsingin Sanomien tuoreimmat uskontoa koskevat raportit ovat toki olleet journalistisesti taidokkaasti kirjoitettuja, mutta niissä on jouduttu turvautumaan pitkälti ulkopuolisten asiantuntijoiden näkemyksiin. Uudella päätoimittajalla Mikael Pentikäisellä luulisi jo sukutaustansakin vuoksi olevan taju siitä, että uskontojournalismiin kannattaisi panostaa kunnolla.
”Uskonnon tutkimus on aiheena liian tärkeä jätettäväksi uskovien käsiin”, totesi puolestaan äskettäin David A. Hollinger, Amerikan historian professori Berkeleyn yliopistossa. Tällä hän kommentoi uutista, jossa kerrottiin uskonnon nousseen ”kuumimmaksi tutkimusaiheeksi” amerikkalaisten historioitsijoiden keskuudessa suoritetussa kyselyssä. Se peittosi 15 vuotta kärkipaikkaa pitäneen kulttuurihistorian. Monet evankelikaaliset oppineet yhtyivät – ehkä hieman yllättäen – Hollingerin näkemykseen. Teologien mielestä laajempi näkökulmien kirjo palvelee entistä paremmin kirkkohistoriallista tutkimusta. Samalla he ovat hieman huolissaan siitä, että profaanihistorioitsijat eivät ota teologisia kysymyksiä kyllin vakavasti. Suomessa ei tässä suhteessa ole ollut niin jyrkkää reviirijakoa; profaanihistorioitsijat ovat käsitelleet myös kirkkohistoriallisia aiheita, eikä suomalaista kirkkohistoriantutkimusta ole voinut määritellä ”uskovien kirjoittamaksi historiaksi”. Tarvetta parempaan kanssakäymiseen eri alojen historioitsijoiden kesken Suomessakin kuitenkin on.Matti Myllykoski
Mikko Ketola