Kirkon tulevaisuus maallistuneessa ja edelleen maallistuvassa maailmassa
Ei tarvitse olla suurikaan profeetta arvatakseen, että vaikkapa noin kahdenkymmenen vuoden kuluttua Suomen evankelis-luterilainen kirkko on edelleen menettänyt jäseniään, etenkin pääkaupunkiseudulla. Kävisiköhän niin, että tuolloin kirkkoon kuuluu noin 60 % suomalaisista ja Helsingissä kirkkoon kuuluvia on alle 30 %? Vastaavanlainen tilanne on Saksassa jo nyt, eikä sielläkään kirkosta eroamiselle näy loppua: seniorijäsenten osuus on kirkossa selvästi nuorisoa suurempi.
Olemme omistaneet tämän Vartijan numeron Berliinille, sekularisoituneelle ja uskonnollisesti pluralistiselle Saksan pääkaupungille. Saksassa on noin 82,2 miljoonaa asukasta. Karkeasti ottaen Saksan uskontokartan voi jakaa tasan evankelisten, katolilaisten ja uskontokuntiin kuulumattomien kesken. Vuonna 2009 uskontokuntiin kuulumattomia oli 24,7 miljoonaa, kun taas evankelisia kristittyjä oli noin 24,2 miljoonaa ja katolilaisia 24,9 miljoonaa – eli suurin piirtein 3 kertaa 30 % väestöstä. Muiden kirkkokuntien ja uskontojen jäseniä oli lähes 8,4 miljoonaa. Saksassa on noin 4 miljoonaa muslimia ja hieman yli 100000 juutalaisten yhteisöjen jäsentä; kuitenkin noin 90000 Saksan juutalaista ei kuulu juutalaiseen uskonyhteisöön. Sekulaarina suurkaupunkina Berliinissä alle 30 % väestöstä kuuluu jompaankumpaan kristilliseen valtakirkkoon. Keski-Euroopassa 1970-luvulla alkanut maallistumiskehitys jatkuu tasaisesti ja varmasti.
Suomen tilanteen arvioiminen Saksan lukujen valossa ei ole kuitenkaan ongelmatonta. Saksojen jälleenyhdistymisen jälkeen entisen DDR:n asukkaat ovat muuttaneet BRD:n maallistumislukuja aiempaa synkemmiksi. Useimmissa entisen BRD:n osavaltioissa evankeliseen ja roomalaiskatoliseen kirkkoon kuuluu edelleen selvästi yli 60 % asukkaista, kärjessä Saarland, jossa yli 80 % väestöstä kuuluu jompaankumpaan kristilliseen valtakirkkoon. Kirkollisesti ajatellen surkein tapaus on entisen DDR:n Sachsen-Anhalt, jossa näihin kirkkoihin kuuluu alle 18 % asukkaista; Brandenburgissa ja Mecklenburg-Vorpommernissa kirkkouskollisia on vain hieman yli 20 %. Sama asetelma näkyy myös Berliinin kaupunginosissa, joiden joukossa joidenkin itäisen Berliinin asukkaista alle 10 % on evankelisia tai katolilaisia.
Suomalainen impivaara on sen verran syrjässä Euroopan suurten maiden väestöliikenteestä, että meille ei voi odottaa syntyvän niin suurta muslimiyhteisöä kuin Saksassa tai etenkin Ranskassa on syntynyt. Muslimien roolia suomalaisen yhteiskunnan tulevissa vaiheissa ei ole kuitenkaan syytä väheksyä. Heidän läsnäolonsa muistuttaa jatkuvasti uskontojen globaalista diversiteetistä ja länsimaisten yhteiskuntien peruuttamattomasta pluralisoitumisesta. Se, joka ei halua pitää kiinni yksioikoisista ennakkoluuloista kaikkea vierasta kohtaan, joutuu huomaamaan, että uskonto on maahanmuuttajille olennainen osa heidän identiteettiään. Samalla he ovat kuitenkin kaikessa erilaisuudessaan samanlaisia ihmisiä kuin mekin. Tällaisen itsestäänselvyyden tunnustaminen näyttää olevan monelle suomalaiselle hyvin vaikeaa. Saksalaiset kristityt ovat painiskelleet maahanmuuttajakysymyksen kanssa jo kauan; jo 1970-luvun puolivälissä Saksassa oli 1,2 miljoonaa muslimia. Meidän valtakirkollemme kysymys on avautumassa vasta vähitellen.
Saksalaiset ovat joutuneet painiskelemaan myös synkän menneisyytensä kanssa. Siihen kaikista kipeimpänä asiana liittyy kuuden miljoonan juutalaisen siviilin murhaaminen toisen maailmansodan yhteydessä. Heti sodan jälkeen saksalaiset näkivät mielellään itsensä Hitlerin ja muiden kansanjohtajien uhreiksi, mutta joutuivat vähitellen tunnustamaan massa-ampumisissa ja keskitysleireillä toteutetun joukkotuhonnan laajuuden ja hirveyden. Aluksi ei haluttu myöntää, että suurin osa uhreista oli nimenomaan juutalaisia eikä vain eri kansallisuuksien jäseniä. Voi varsin perustellusti väittää, että vasta Saksassa 70-luvun lopulla esitetty amerikkalainen televisiosarja Holocaust toi natsien juutalaisvainot peruuttamattomasti saksalaisten yleiseen tietoisuuteen.
Sodan jälkeen hyvin monet keskitysleireiltä selvinneistä Saksan juutalaisista halusivat jättää vanhan kotimaansa lopullisesti ja muuttaa Palestiinaan tai Yhdysvaltoihin. Osa heistä kuitenkin jäi Saksaan. Itäisessä Saksassa juutalaisten syrjiminen jatkui, eikä länsipuolellekaan jääneillä ollut helppoa. Vasta viime vuosikymmenet ovat tuoneet saksalaisten parissa mukanaan aivan uuden suhtautumisen menneisyyteen, ja holokaustin uhrien muisto elää Saksassa ja etenkin Berliinissä toisin kuin sodan jälkeisinä kollektiivisen torjunnan ja itsesäälin vuosina.
Juutalaisten joukkotuho toisessa maailmansodassa oli yksi tekijöistä, jotka pakottivat voittajia rauhan jälkeen rakentamaan Saksaan ja muualle Eurooppaan sellaista demokratiaa, joka ei rakennu nationalismin vaan yleiseurooppalaisten arvojen varaan. Tällainen kehitys on omalta osaltaan vaikuttanut myös yhteiskunnan maallistumiseen, vaikka kirkot ovat sodan jälkeen muuttuneet muun yhteiskunnan myötä ja osanneet irtautua kritiikittömän kansallisuusintoilun tahraamasta menneisyydestään.
Tulevaisuuttaan arvioidessaan kirkkojen on hyvä katsoa menneisyyteen. Sieltä löytyy monia kiinnostavia selitystekijöitä sille, miksi me olemme nyt juuri siinä missä olemme.Matti Myllykoski