”Tiede voi tuhota uskonnon myös olemalla välittämättä siitä aivan yhtä hyvin kuin todistamalla vääräksi sen opit. Tietääkseni kukaan ei ole koskaan todistanut Zeun eikä Thorin olemattomuutta, mutta heillä ei nykyisin enää juuri ole palvojia.”
Arthur C. Clarke, Lapsuuden loppu
Kysymyksellä uskon ja tiedon, tai uskonnon ja tieteen, ristiriidasta on takanaan pitkä eikä välttämättä erityisen maineikas perinne. Kun piispa Ambrosius ja minä vertailimme muistiinpanoja Tieto-Finlandian jakotilaisuuden jälkeen, totesimme että jokseenkin jokainen reportteri oli vuoron perään käynyt kysymässä meiltä samaa asiaa. ”Miltä tuntui kun kirkonmies antoi palkinnon tällaiselle kirjalle?” ”Miltä tuntui kirkonmiehenä antaa palkinto tällaiselle kirjalle?” Pettymys oli ilmeinen, kun kinaa ei syntynyt: jumalatonta ateistia roviolla uhkaava piispa olisi sentään ollut ihan eri lailla myyvä uutislööppi.
En ole tieteenfilosofi enkä teologi; minulla ei ole mitään uutta ja nerokasta sanottavaa uskonnon ja tieteen suhteesta. Itse asiassa epäilen että vain hitusella kaikesta siitä, mitä asiasta on vuosisatojen mittaan sanottu, on enää mitään relevanttiutta nykymaailman todellisuudessa. Olen luullakseni sangen tyypillinen luonnontieteilijä, joka suhtautuu yhtä epäilevästi niin filosofiaan kuin teologiaankin
Sen sijaan, että tarjoaisin vielä yhden metafyysisen pohdiskelun lähestyn asiaa toiselta kannalta, luonnontieteilijälle tyypillisesti mittauksista enkä mielipiteistä aloittaen. Jos usko ja tieto eivät ole ristiriidassa keskenään, voisi olettaa että tutkijoista löytyy yhtä paljon kristittyjä kuin muidenkin ihmisten parista. Onko näin?Tiedemies ja uskonnollisuus
Vuosina 1997 ja 1998 Edward Larson ja Larry Witham julkaisivat Nature-lehdessä kaksi tutkimusta USA:n luonnontieteilijöiden uskonnollisista näkemyksistä. Yksi kysymyksistä oli, uskooko tutkija ”persoonallisen Jumalan” (siis kristinuskon perinteisen Jumalan) olemassaoloon. Kun kaikista amerikkalaisista 93 % vastasi tähän kysymykseen myöntävästi, oli luku tutkijoiden parissa 39 % ja fyysikoilla ja tähtitieteilijöillä vain 22 %. Larson ja Witham kysyivät erikseen myös huippututkijoiden (Yhdysvaltojen kansallisen tiedeakatemian jäsenten) näkemyksiä. Nyt vain 7 % ilmoitti uskovansa. Aikaisempiin samankaltaisiin kyselyihin vertaaminen paljasti selvän trendin: vuonna 1914 uskovien huippututkijoiden määrä oli ollut 28 % ja vuonna 1933 15 %.
Nämä tilastot eivät tietenkään todista mitään uskon ja tiedon suhteesta; mutta ne osoittavat että tiedolla ympäröivästä maailmasta on suuri, kenties ratkaiseva vaikutus henkilökohtaiseen maailmankuvaan. Viesti on selvä: mitä enemmän aikojen saatossa opimme tietämään meitä ympäröivästä maailmasta, sitä harvempi tuntee vetoa perinteiseen kristinuskoon (ja oletettavasti sama pätee myös muihin uskontoihin); ja mitä enemmän yksittäinen ihminen tietää häntä ympäröivästä maailmasta, sitä vähemmän hän uskoo kristinuskon perusteisiin.
Näitä ja muita samantapaisia tutkimuksia on kommentoitu tieteen maailmassa, mutta en ole nähnyt niiden herättäneen mitään huomiota uskonnollisissa piireissä. Ja kuitenkin, mikä voi pitkän päälle olla kirkolle sen kohtalokkaampaa, kuin että uskonnollisuus aletaan automaattisesti liittää tietämättömyyteen – ei välttämättä siksi, että omilla aivoilla ajattelemisen ja uskomisen yhdistäminen olisi mahdotonta, vaan siksi, että kirkko ei ole yrittänytkään vastata tieteen haasteeseen?Sopeutunut uskonto
Tuomas Akvinolainen koetti aikanaan sovittaa yhteen inhimillisen tiedon, ’luonnollisen järjen’, ja jumalallisen tiedon, ’ilmoituksen’. Hän jakoi tiedon kolmeen luokkaan. Luonnollisen järjen reviiriin kuuluivat kaikki järjellä todistettavat asiat – tiede, me sanoisimme nykyisin. Raamatun ilmoitus ei sanonut niistä useimmista mitään, mutta mitään ristiriitaa luonnollisen järjen ja ilmoituksen välillä ei ollut. Luonnollinen järki pystyi myös todistamaan Jumalan olemassaolon, sopusoinnussa ilmoituksen antaman tiedon kanssa. Kolmanteen kategoriaan kuuluivat kolminaisuusopin kaltaiset totuudet, jotka eivät olleet inhimillisen järjen käsitettävissä tai tutkittavissa. Kahden muun kategorian todistus vahvisti kuitenkin luottamusta myös pelkän ilmoituksen varaan jäävään tietoon.
Onko Tuomas Akvinolaisen jälkeisten seitsemän vuosisadan aikana karttunut tieto meitä ympäröivästä todellisesta maailmasta ristiriidassa ilmoituksen, uskonnon sanoman kanssa? Minä en sitä varmuudella tiedä, eikä taida tietää kukaan muukaan – mutta mitä ilmeisimmin suurin osa luonnontutkijoista on sitä mieltä. Koetan seuraavassa luetella joukon sellaisia ratkaisevia historiallisia, menossa olevia ja vasta horisontissa häämöttäviä murroksia, jotka ovat saaneet tutkijat näin ajattelemaan. Listani on osittain mielivaltainen, mutta lienee silti melko edustava otos siitä, miten uskonto on kerran toisensa jälkeen joutunut sopeutumaan tieteen määräämien rajojen sisään – ja ainakin osittain selitys sille, miksi tieteentekijä ei enää juurikaan arvosta uskontojen sanomaa.
Maa ei ole keskipiste. Kopernikuksen kirjasta vuonna 1543 alkanut kehitys on niin hyvin tiedossa, että sitä ei ole syytä käsitellä tässä sen enempää. Tämä tieteen ja uskonnon välinen kiista on ratkennut tieteen hyväksi jo kauan aikaa sitten; tuskinpa löytyy montaa fundamentalistia, joka Raamatun sanaan vedoten kiistää Maan liikkeen avaruudessa.
Luonnonlait hallitsevat maailmaa. Galileista ja Newtonista alkoi ymmärrys siitä, että maailman kaikkia fyysisiä tapahtumia hallitsee kourallinen luonnonlakeja. Ihmeitä ei tapahdu, luonnonlait eivät rikkoudu koskaan. Kirkon ’ylätasolla’ tämä on nähtävästi sangen laajalti hyväksytty, vaikka hartauskirjallisuus, saarnat, ja uskoon tulleet missit päinvastaista julistavatkin. Jumalan sanotaan toimivan aina luonnonlakien puitteissa, niiden asettajana ja käynnistäjänä – tai kenties Jumala ylläpitää joka hetki aktiivisesti luonnonlakeja. Kenties, mutta mitä hyötyä yliluonnolliseen apuun vetoavasta rukouksesta sitten on, ja miksi ihmeitä tapahtui Raamatun aikoina mutta ei enää nykyisin?
Ajan ja avaruuden loppumattomuus. Matkalla roviolla poltetusta Giordano Brunosta nykyaikaisiin inflaatio- ja multiversumiteorioihin maailmankuvamme on laajentunut suunnattomasti. Maailma on miljoona kertaa vanhempi kuin ennen luulimme, ja jatkuu nykyisen ymmärryksemme mukaan ikuisesti. Pelkästään siinä pienessä osassa maailmankaikkeutta jonka kaukoputkemme näkevät, on aurinkoja yhtä paljon kuin maapallon kaikilla rannoilla hiekanjyviä. Mitä suurempi maailmankaikkeus, sitä suurempi Jumala ja sitä käsittämättömämpi hänen armonsa tämän tomuhiukkasen asukkaita kohtaan, sanoo kirkko. Kenties, mutta entäpä uskontomme ytimessä oleva maailmanlopun odotus, josta kirkko nykyisin on oudon hiljaa, kuin tietäen että sellaisella ajatuksella ei ole mitään tekoa kosmoksen todellisuudessa?
Biologinen evoluutio. Jopa paavi on hyväksynyt darwinistisen evoluution tosiasiaksi, vaikka erottaakin sielun ilmestymisen Jumalan aikaansaannokseksi. Suomestakin löytyy silti runsaasti luomisuskovaisia, jotka vastoin musertavaa todistusaineistoa yhä kiistävät ihmisen neljän miljardin vuoden kehityksen yhdessä muun elämän kanssa. Kirkko instituutiona taas koettaa selittää evoluution osaksi Jumalan suurta, kärsivällistä suunnitelmaa. Kenties, mutta entäpä evoluutioon olennaisesti liittyvä sattumanvaraisuus, katastrofit, sama teleologisen päämäärän puute joka näyttää luonnehtivan myös koko maailmankaikkeuden kehitystä?
Tyhjästä syntynyt. Kosmologian raju kehitys viimeisten parin vuosikymmenen kuluessa ei ole vielä yltänyt yleiseen tietoisuuteen. Alkuräjähdys esitetään yhä edelleen todisteena luojan olemassaolosta, vahvistuksena Raamatun luomiskertomukselle: kaikella täytyy olla syynsä ja alkuräjähdykseen pysähtyy fyysikoiden menestyksellä selvittämä kertomus luonnonlakien varassa kehittyvästä maailmankaikkeudesta. Mutta maailmankaikkeus voi olla ajassa rajaton, kuten Stephen Hawking on ehdottanut; se voi olla kirjaimellisesti sattumalta tyhjästä syntynyt kvanttifluktuaatio, kuten Kari Enqvist kosmologien yhtä suosikkiteoriaa on kuvaillut; se voi olla vain yksi kupla maailmankaikkeuksien loppumattomassa ketjussa, kuten uudet inflaatioteoriat vihjaavat. Missään ei näy tarvetta olettaa kosmoksella olleen jokin syy tai luoja.
Elämä maailmankaikkeudessa. Harva tutkija ajattelee, että tätä yhtä hiekanjyvää kiertävä tomuhiukkanen olisi ainutlaatuinen, että vain täällä olisi syntynyt älykästä elämää. Entäpä kun kohtaamme kosmoksen muun älykkään elämän, vanhempien tähtien planeetoilla kauan ennen meitä syntyneen, meistä keskimäärin pari miljardia vuotta edellä kehityksessä olevan? Kaksi miljardia vuotta sitten maapallon älykkäimmät olennot olivat bakteereita. Kuka voi vakavissaan ajatella, että me tietäisimme mitään ikuisia totuuksia, lopullisia vastauksia – tai että voisimme edes ymmärtää kysymyksiä?
Eläinten ja koneiden sielut. Ruumis evoluutiolta, sielu Jumalalta, sanoo paavi katolisen kirkon virallisen kannan. Luterilaisen kirkon kantaa en ole mistään saanut selville. Tietoisuuden tutkimus etenee vauhdilla. Alkaa yhä enemmän näyttää siltä, että se mitä sanomme sieluksi on vain evoluution aivoihimme tuottaman tietokoneohjelman sivutuote, emergentti ominaisuus. Eläimillä on tietoisuuden esiasteita; missä siis ihmisen ainutkertaisuus Jumalan kuvana? Joidenkin arvioiden mukaan tietokoneiden ajattelukyky ylittää omamme muutaman kymmenen vuoden kuluttua. Onko koneilla silloin myös sielu? Olemmeko me niiden luojina myös niiden jumalia?Älyllinen rehellisyys
Tieteen aikakautta voisi luonnehtia sanomalla, että se on kertomus sekä ihmisen ymmärryksen että ihmisen pienuuden kasvusta, Jumalan tai jumalien pelivaran pienenemisestä, ja reaalimaailman ulkopuolelta määrätyn tarkoitushakuisuuden mahdollisuuden pienenemisestä.
Tuomas Akvinolaisen kaksi lenkkiä luonnollisen järjen ja ilmoituksen välillä ovat murtuneet. Mikään luonnossa ei tutkijoiden suuren enemmistön mielestä näytä todistavan Jumalan olemassaoloa (jos ei toisaalta olemassa olemattomuuttakaan). Vaatii luovan postmodernia uskonnon tulkintaa saada ’kaikki järjellä todistettavat asiat’, tieteen tulokset, sopimaan yhteen ilmoituksen kanssa. Tietyssä mielessä jyrkkä fundamentalismi, jokaisesta sanasta kiinnipitäminen, on ainoa älyllisesti rehellinen kristinuskon muoto; ja sen taas tiede on jo osoittanut irrationaaliseksi uskomukseksi, joka on sovittamattomassa ristiriidassa todellisen maailman kanssa.
Kirkon äänitorvien suhtautuminen tieteeseen on tieteenharjoittajan näkökulmasta sekin kovin outoa, epätyydyttävää ja ristiriitaista. Otan vain pari satunnaista esimerkkiä. Arkkipiispa Vikström kirjoitti Aamuset-lehden joulukolumnissaan viitisen vuotta sitten: ”Neitsyt, tai nuori nainen, tulee synnyttämään pojan...” Hyvä, nyökkää luonnontieteilijä, itse arkkipiispakin tietää että neitseestäsyntyminen mahdotonta – mutta hetkinen, eikös tämä ole uskontunnustuksemme vastaista harhaoppia? Piispa Huovinen taas sanoi samoihin aikoihin samasta asiasta näin Helsingin Sanomien haastattelussa: ”Jos nyt Raamatussa ohimennen sanotaan, että Jeesus syntyi neitsyt Mariasta, niin sitten ruvetaan ankarasti pähkäilemään, että miten se biologisesti oikein tapahtui! Yritetään ymmärtää, vaikka se asia kuuluu ihmettelyn kategoriaan eikä loogisen tieteen kategoriaan.” Tieteentekijän on hankala nähdä piispan puuskahduksessa mitään muuta kuin älyllistä epärehellisyyttä – pahinta syntiä, mihin tutkija voi langeta.
Edellä esittämäni kuulostaa epäilemättä ammattiteologille sangen naiivilta, jopa huvittavalta. Mutta luonnontieteilijä on naiivi; hän on naiivi realisti, rationalisti, koska se on ainoa keino joka on osoittautunut hyödylliseksi meitä ympäröivän maailman todellisuutta tutkittaessa. Luonnollinen järki ja kumuloituva tieto maailmasta ovat viime vuosisatojen aikana parantaneet ihmisten elämää selvästi enemmän kuin ylhäältä annettu ilmoitus ja uskonnollinen tunne. Maailmassa ei myöskään riehu kovinkaan montaa tiedonsotaa, jossa eri teorioita kannattavat ihmiset teurastavat toisiaan.
Hedelmistään puu tunnetaan, naiivi tutkija muistaa, ja saa taas yhden syyn lisää pitää uskoa ja uskontoja parhaimmillaankin irrelevantteina, pahimmillaan suoranaisina ihmiskunnan vihollisina.Kotona kristinuskossa
Raamattu ei ole luonnontieteen oppikirja, on nykyinen standardivastaus, jolla kirkko koettaa lakaista uskon ja tiedon ristiriidan maton alle. Hyvä on, sanoo tutkija; mutta miksi se sitten olisi myöskään moraalin oppikirja, tai absoluuttisen tiedon, jumalallisen ilmoituksen, oppikirja?
Taaskin, epäilemättä teologit ovat pohtineet tätäkin kysymystä, ja heillä on tarjolla hyviä ja älykkäitä vastauksia. Mutta mistä tutkija niitä voisi lukea, paitsi opiskelemalla itse teologiksi ja ottamalla selvää teologian eturintaman tiedoista? Kirjoitin Kotona maailmankaikkeudessa koettaen antaa tavalliselle ihmiselle helppolukuisen yleiskuvan maailmasta sellaisena kuin tiede sen tänä päivänä näkee, vailla tiedeliturgiaa mutta myös vailla lukijan aliarvioimista. Kuka kirjoittaisi Kotona kristinuskossa, vailla perinteisten hartauskirjojen tai ammattiteologien liturgiaa?
Kuten kirjoitukseni alussa sanoin, en ole tieteenfilosofi enkä teologi; en tiedä onko uskon ja tiedon välillä sovittamatonta ristiriitaa. Henkilökohtainen mielipiteeni, osa omaa maailmankuvaani, on että ristiriita on olemassa – mutta en ole niin arrogantti, että uskoisin mielipiteeni olevan Totuus. Tunnen myös kristittyjä tutkijoita; en pysty pitkien keskustelujen jälkeenkään ymmärtämään heidän ajatusmaailmaansa, mutta aivan ilmeisesti he ovat tehneet samoista tosiasioista eri johtopäätökset kuin minä. Mutta omassa henkilökohtaisessa elämässään tieteen ja uskonnon onnistuneesti yhteen sovittaneita on tutkimusten mukaan yhä vähemmän, ja nimenomaan se on ratkaisevaa uskontojen tulevaisuuden kannalta.
Kirkon kannattaisi pohtia vakavasti tieteiskirjailija Arthur C. Clarken sitaattia kirjoitukseni alussa: tieteen ei tarvitse todistaa uskontoa vääräksi, sen huomiotta jättäminen riittää. Kaksikymmentäkahdeksan prosenttia vuonna 1914; viisitoista vuonna 1933; seitsemän vuonna 1998. Tasaisen vauhdin taulukolla arvioituna vuonna 2026 ei löydy enää ainoatakaan kristinuskon Jumalaan uskovaa luonnontieteilijää. Silloin ei ole enää ketään, jonka kanssa kirkon tarvitsisi edes yrittää käydä dialogia uskon ja tiedon suhteesta. Sitten kirkko voikin kaikessa rauhassa keskittyä sisällöntuottamiseen perhejuhliin, ja hurskaaseen saarnaamiseen niille, joille tunne riittää.1) Artikkeli perustuu Erkki Niinivaara -seurassa 11.4.2002 pidettyyn esitelmään.