Aabrahamin monihaarainen perikunta

André Swanstömin kirjoitus avasi syvälle ulottuvan tarkastelun juutalaisuuden, kristinuskon ja Lähi-idän kolmannen Aabrahamia kunnioittavan tradition suhteisiin. Huomionarvoista on vuosisatojen varrella aika ajoin ilmennyt vuorovaikutus, jossa on kiistan ja kumoamisen sijasta yhteyden, ymmärtämisen ja kunnioituksen pyrkimystä.

Kolmen aabrahamisen kulttuurin oppirakenteissa on teologisen käsitteistön ja tulkintatradition vertailussa yhteensovittamattomia eroja, ja harmonisointi tai sulauttaminen olisi toivotonta. Traditionsa sisäistäneiden kannattajien näkemyserot eivät ole helppoja taivuteltavaksi; synkretismi on mahdoton, idealistinen ja turha tavoite. Toisenlainen keskinäinen yhteys, kunnioittava vuorovaikutus voisi avautua niiden kesken, jotka ovat oman viiteyhteisönsä piirissä sivummalla, katsomusperinteen ulkokehällä, neutraaleja tai maltillisen kriittisiä imaamien, rabbien, piispojen ja moninaisten valaistuneiden julistajien opillisten tai ortopraksian määrittelyjen suhteen.

Neutraalin sivullisuuden kokemus voi luoda mahdollisuuden kohdata myös toisen katsomusyhteisön jäsen suvaitsevalla tavalla, näkemällä ero ryhmäidentiteetin eli oppirakenteiden, kulttuuristen käytäntöjen, symbolien ja ajatustapojen ja toisaalta ainutkertaisen yksilöidentiteetin, eksistentiaalisen toveruuden ja kohtalonyhteyden välillä. Tämän kaltainen suvaitsevuus edellyttää sen tunnustamista, että uskonnollisen kulttuuri-identiteetin kantaja ei voi kevyesti hypätä ulos koko ikänsä ajan mieleen rakentuneesta symbolien, kielipelien, arkisten käytäntöjen, puhetapojen ja käsitekaavioiden rakennelmasta.

Syvätarkastelu ja jännitteiden purku?

Historiallisten tapahtumasarjojen avoin tarkastelu olisi kuitenkin suotavaa. Näiden kautta voisi tapahtua terapeuttista jännitteiden lientymistä. Historiakriittinen syväekumeeninen purku tulisi uskaltautua ainakin seuraavien prosessien läpivalaisuun.

Juutalaisen uskonnon ja kulttuurin synty ja kehittyminen osana Lähi-Idän, Levantin, Mesopotamian, Persian, Egyptin ja Helleenisen imperiumin yhteen kietoutunutta historiaa.

Jeesus Nasaretilaisen historiallinen elämäntarina, sen tulkinnat ja epävarmuudet.

Kristinuskon syntyyn johtanut tapahtumasarja historiatarkasteluna irrallaan teologisesta tulkintakehyksestä.

Islamin syntyyn johtaneet tapahtumat puolueettomana historiatarkasteluna.

Juutalaisuuden diasporan synty poliittisena ja kulttuurihistoriallisena prosessina.

Juutalaisuuden, kristinuskon ja islamin kohtaamistilanteet, konfliktit ja vuorovaikutus kautta historian.

Rooman imperiumin vaiheet vuoteen 1054 asti, ristiretket ja Ottomaanien imperiumin synty.

Maailmansodat, Kansainliitto ja sen epäonnistuminen.

Swanströmin artikkeli kuvaa tarkasti, millaisen rajaviivan sekä juutalaisuudelle että islamille muodostaa Aabrahamin uskonnon keskeinen teesi yksijumalaisuudesta. Maallisten esineiden, asioiden tai henkilöiden korottaminen palvonnan kohteeksi on kielletty, ja tämän ajatuksen kypsyminen juutalaisuuden historian kuluessa on monumentaalinen maailmaa mullistava tulos. Voi kysyä, onko kristinuskon ja islamin piirissä hairahduttu juuri tähän – erilaisten, myös käsitteellisten kultaisen vasikan kaltaisten objektien kumartamiseen.

Kristinuskon alkuhistorian aikana juutalaisuus eli Rooman imperiumin puristuksessa ja juutalaiseen uskontoon kuuluva messias-uskomus, odotus ja kansan toive oli runsas ja todellinen. Historian hämärään jäänee tarkka tapahtumakulku; se miten uskomus Nasaretin Jeesuksen ja VT:n messiaskertomusten yhteydestä syntyi. Jeesuksen itseymmärrys, läheisten seuraajien palvova kunnioitus ja Paavali Tarsolaisen innovaatio lienevät osia tästä. Tämä oli täysin juutalaisuuden sisäinen tapahtuma ja kehityskulku. Samalla ymmärrettäväksi tulee dramaattinen repeämä messias-teoriasta/visiosta.

Epäilijöiden oikeutus

Kristinuskon kulttuuriympäristössä tulisi myöntää niiden epäilyjen oikeutus, jotka Jeesuksen persoonaan, elämänvaiheisiin ja myöhempään historiaan ja hahmon muodostukseen liittyy. Juutalaisuuden ja islamin piirissä on ymmärrettäviä epäilyksiä Jeesuksen biologiseen alkuperään ja muihin yliluonnollisiin väittämiin liittyen. Jeesusliikkeen alkuvaiheista asti kristinuskon alkuvuosisadat olivat kiivaan kristologiaväittelyn aikaa, ja voitolle jääneet komitea-tulokset ovat kontingentteja elleivät jopa satunnaisia.  Niinpä myös kristinuskon sisällä on voimistuva hiljainen vähemmistö, jonka ajatukset ovat hyvinkin yhteensopivia juutalaisuuden kanssa juuri epistemologian kysymyksissä. Keskinäinen sovinnollinen eriävien näkemysten tunnustaminen olisi hyvä alku.

Kirjoitin edellä ja myös seuraavassa uskontomme historiasta kiinnostuneena maallikkona yleistiedon perusteella enkä kuvittele tulkinnalleni tutkimustiedon painoa. Juutalaisuuden suuntaan haluaisin heittää toivomuksen nähdä Jeesuksen toiminta rinnastettuna rabbiinisen juutalaisuuden perinteeseen. Jeesusta onkin sovitettu juutalaisen rabbin rooliin (Boteach, Kosher Jesus). Oleellista on kuitenkin Jeesuksen kyselevä ote ja jopa radikaali suhtautuminen kosher sääntöihin. Tämä ja aikanaan Paavalin toteuttama reformaatio ja laki-hurskauden aitauksen avaaminen on Jeesus-kertomuksen ja ensimmäisen vuosisadan tapahtumakulun ydin.

Juutalaisuuden toinen ratkaiseva ero kristinuskoon nähden on kulttuurinen erottautuminen – jopa etnisyyden, verenperinnön ja sukulinjan korostus. Kristinuskon syntyvaiheista alkaen johtava ajatus oli avautuminen kaikkien kansojen, rotujen ja etnisten väestöjakeiden suuntaan. Juutalaisuuden itseymmärrys valittuna kansana, jonka tulee erottautua rituaalisen puhtausihanteen tapaan, on sisältänyt räjähdysherkän jännitteen.

Glorifioitu toteemi

Kun kristillisen sionismin piirissä hehkutetaan valitun kansan ja jumalan silmäterän kielikuvaa, tämä kääntyy juutalaisuuden kannalta jopa antisemitismiä edistäväksi. Asenne tarkoittaa, että näin ymmärretty juutalaisuus on kuin messiaan paluuta odottavien ”Israelin ystävien” peitelty epäjumala, glorifioitu toteemi. Tämä ylistävä asenne kääntyy joidenkin mielessä reaktiona juutalaisvastaisuudeksi.

Juutalaisuuden tulisi olla tasaveroinen sukukunta osana ihmiskunnan suurta perhettä, ylpeä kulttuuristaan ja traditiosta, jonka saavutukset ovat ihmiskunnan aarteita. Samalla juutalaisuuden tulee kunnioittaa kaikkien ihmisten tasaveroista oikeutta tämä planeetan maahan, veteen, ilmaan, sen tuotoksiin ja historian opetuksiin. Juutalaisille jää vapaus ja oikeus pidättyä Tooran määräyksiin ja kosher-protokollaan, mutta uskontodialogin tärkeä askel rajan molemmin puolin olisi tunnustaa nämä säännöt olennaisesti kulttuurin käytännöiksi.

Ihmiskunnan autonomiaan kuuluu oikeus pohtia asioita uusiksi. Puhe Jumalan/Jahven/Allahin säätämyksestä tai maagisesta informaatiokanavasta tulisi keskinäisen eheytymisen hengessä tulkita vertauskuvalliseksi. Tämä ihmiskunnan autonomian katsomus on erityisen painava kysymys islamin kohdalla. Islamin historian aikana synnytetty ortopraksinen sääntely tulisi myös nähdä vapaaehtoisena valintana, jossa yksilöllä tulisi olla harkintavaltaa koskien vaikkapa pukeutumista, dieettisääntöjä tai rukoushetkien protokollaa. Kristittyjen ja juutalaisten olisi sopivaa kunnioittaa muslimien omaksumia sääntöjä keskinäisen autonomian kunnioituksen tyylillä.

Pyhä kirja, epäjumalat ja tabut

Aabrahamiin palautuvien traditioiden yhteinen piirre niiden arkaaisessa muinaisuudesta periytyvässä muodossa on uskomus pyhän kirjan/kirjoituskokoelman ilmestymiseen ihmiskunnan tietoon ja tämän tekstin tulkinta kaikkivaltiaan maailman luojan ja säätäjän viestinä, säädöksinä ja normatiivisena elämisen käsikirjana. Ulottuen jopa geografiaan ja maa-alueiden hallintaan.

Tärkein syväekumenian periaate ja tavoite olisi tämän fundamentalistisen ajatuslukkiutuman korvaaminen historiaa kunnioittavalla, filosofisesti kriittisellä, antroposofisesti syventävällä ja teologisesti hermeneuttisella ymmärtämisen tavalla. Historiallis-autonominen ja humanistinen tapa suhtautua pyhiin kirjoituksiin nostaisi nämä teokset nykyistä aidommin ihmiskunnan kulttuuriaarteen asemaan ja olisi omiaan tukemaan kansojen kohtalonyhteyden kokemusta ja sivistyksen ja eettisen ihmisyyden juhlaa.

Vuosisatojen kuluessa on kuultu kristinuskon ja islamin suunnista joustamatonta, epäluulon ja vihan sävyttämää kieltä juutalaisuudesta. Tämän oikeutus on haettu pyhän kirjan sivuilta ja tradition asenteista. Myös juutalaisuuden suunnalta nousee melko tylyjä äänenpainoja. Tätä diskurssia valaisevat muutamat Swanströmin artikkelissa referoidut kohdat.

Meille ulkopuolisille on kiinnostavaa oppia juutalaisen ajattelun kartastoa; etuliitteet ortodoksi-, reformi-, konservatiivi-, sekulaari- luovat kuvaa kirjavuudesta, joka ei ole lainkaan outoa myöskään kristinuskon ja islamin piirissä. Juutalainen uskonnollinen laki halacha kuulostaa termiltä, joka sulkee ovia pääsystä ehdottomuuksia lieventävään dialogiin. Kiinnostaa, mitä olisi lopulta ”pyhiin kirjoituksiin sisältyvä juutalaisuuden luovuttamaton ydin”. Käsittääkö se teologisina ehdottomuuksina sellaisia asioita – monoteismin teesin lisäksi, jotka estävät sillanrakennuksen.

Termin juutalais-kristillinen (Judeo-Christian) oikeutus on ymmärrettävästi tärkeä ja sensitiivinen ongelma. Eräät analyysit huomauttavat kulttuurisesta omimisesta, jossa kristinusko katsoo voivansa hamuta juutalaisuuden kuin karhunhalaukseen ja arvelee juutalaisten ennen pitää kääntyvän kristinuskon riveihin. Tarjoan vaihtoehtoista näkökulmaa: historiallisen autenttisen kehityskulun tunnistamista. Kristinuskon synty tulisi nähdä juutalaisuuden juuresta nousevan suuren kertomuksen osana ilman alistussuhdetta, holhousta tai kampitusta.

Artikkelikuvassa  kolmen aabrahamilaisen uskonnon symbolit.  Kuva: Alex Microbe, CC BY-SA 3.0, via Wikimedia Commons.