Äärettömän teologiaa ja ontologiaa

Olemassaolon ja kaikkeuden ongelmaa on pohdittu tuhansia vuosia. Ymmärtämisen pinnistystä ovat luonnontiede, apologiaksi kutsuttu rationalistinen teologia ja näitä molempia sivuavat filosofian pyrinnöt. Fysiikan maailmanselitys on keskellä myrskyisää kriisiä, josta me maallikot kuulemme kaikuja. Rationalistinen apologia koettaa rakentaa fundamentalistisen uskonnon teoriaa jopa lainaten ajatuksia luonnontieteen uusista tuotoksista. Molemmissa suunnissa olisi tilausta nöyryydelle tuntemattoman todellisuuden ulapan edessä. Pohdin seuraavassa kielen, tiedon ja ymmärtämisen ansoja ja aukkoja.

Uskonnollisessa puheessa sana ääretön näyttäytyy alinomaa. Se esiintyy maailmaa, luomakuntaa, universumia ja erityisesti Jumalaa koskevissa ilmauksissa, väitelauseissa, arveluissa ja oletuksissa. Käsite ääretön on keskeistä sanastoa myös luonnontieteen kielessä. Tieteen kielen olennainen ilmaisuväline on matematiikka, jossa käsite ääretön on eräs peruskivi ja päättelyn aakkonen. Jopa tiukkaa täsmällisyyttä tavoittelevassa kielessä sana ääretön on vahvasti intuitiivinen käsite. Missä määrin ääretön on ”oikeasti” olemassa, on syvä filosofinen kysymys. Esimerkiksi luvuista puhuttaessa tarkoitamme määrää, joka olisi jokaista lukua suurempi, mutta tässäkin huomaamme ajattelumme ontologiapohjan huojuvan. Ääretön on ehkä pikemmin tunne, abstrakti hahmo tai aksiooma kuin määriteltävä ja käsitettävä tosiasia.

Hyvällä syyllä voi asettaa kysymyksen: Onko maailmankaikkeudessa mitään oikeasti ääretöntä? Tämän kompakysymyksen tarkoitus on johdatella tajuamaan ihmisen tiedon ja rationaalisen kyvyn rajoite. Kognitiivisen varustuksemme raja, tietämisen reuna, jota kutsun nimellä ”kolmas horisontti”.

Härnään rationaalisuuden nystyröitämme lisää ja kysyn. Onko maailmankaikkeudessa ääretöntä etäisyyttä, ts. onko maailmankaikkeuden koko ääretön? Onko maailmankaikkeuden substanssin osasia (hiukkaset, kvarkit, fotonit, neutriinot..?) yhteensä äärellinen määrä? Veikkaan, että tieteellä ei ole vastausta, ellei sitten vastaus ole sanoa tuollaista kysymystä mielettömäksi.

Yhtä kiinnostava on kysymys äärettömän pienestä. Onko äärettömän pieni, pistemäinen olio tai avaruuden osa mielekäs käsite? Voidaanko ajatella, että on olemassa jotain, joka on kooltaan äärettömän pieni?

Singulariteetti ja Planckin skaala

Materiaalista maailmaamme koskeva tiede, fysiikka, kosmologia, kvanttimekaniikka askartelee neuvottomana ns. singulariteetin ongelman ja äärettömyyden kanssa. Keskeisimmissä uusissa teoriakehitelmissä joidenkin suureiden arvot näyttäisivät johtavan päätelmiin, joissa vaikkapa avaruuden kaarevuus saa arvon ääretön, tai jokin suure (massa/energia?) näyttäisi keskittyvän pistemäiseen kohteeseen. Mustan aukon keskipiste voisi olla tällainen outo olio.

Tässä yhteydessä on mainittava myös fysiikan mikromaailman teoriassa esiintyvät käsitteet Planckin etäisyys ja aika. Nämä huikaisevan pienet arvot kertovat millaisiin vaikeuksiin fysiikan teoria vie, kun lähestytään äärimmäisen pientä. Niin sanotun Planckin skaalan (noin 10^-35 metriä, 10^-44 sekuntia) alapuolella tunnetut fysiikan teoriat ikään kuin lakkaavat toimimasta. Planckin etäisyyttä pienemmät kohteet ja Planckin aika-askelta lyhyemmät ilmiöt ovat fysiikan (nykyisen?) kuvailukyvyn ulkopuolella.

Voidaan aiheellisesti kysyä, onko maailmankaikkeudessa äärimmäisen pieniä etäisyyksiä ja kestoltaan pistemäisiä tapahtumia ja/tai ajanhetkiä.

Aika ja kontinuumi

Puhetavan täsmentämiseksi otan esiin matematiikan käsitevarustuksen ja pohdin jatkuvan suureen merkitystä ja ontologiaa. Ovatko fysikaalisessa maailman mallinnuksessa suureet etäisyys ja aika jatkuvia suureita? Kvantti-ilmiöt suorastaan ehdottavat kysymään, voisivatko etäisyys ja aika olla nekin kvantti-suureita, siis jollakin tavalla diskreetin muuttujan kaltaisia.

Matematiikan kieli antaa tähän pohdintaan mainion havainnollistuksen. Koululaiset viimeistään yläasteella tutustuvat lukusuoran käsitteeseen. Tajuntamme luo kuvan äärettömiin jatkuvasta ehjästä viivasta, jonka jokainen piste edustaa lukua. Lukusuoran pisteitä ja siis lukuja on selvästi ääretön(!?) määrä ja niitä on tiheässä. Kahden erisuuren luvun välistä löytyy haluttaessa miljoona lukua lisää. Lukusuoraa sanotaan kontinuumiksi – pitkin tätä akselia edettäessä suure muuttuu jatkuvasti ilman hyppäyksiä.

Lisään tähän hieman ajanvietetieteen komiikkaa. Viimeistään lukiossa opetetaan desimaaliluvun käsite. Silloin pääsemme pähkimään irrationaalisen luvun ideaa, eli sellaista lukua, jonka desimaalit jatkuvat äärettömiin, vieläpä niin, että desimaaleissa ei esiinny jostain kohdasta alkavaa jaksollisuutta. Jos nimittäin jostain kohdasta alkaen desimaalikehitelmässä toistuu äärettömiin asti vaikkapa jono 4321, kyseessä onkin rationaalinen, eli murtoluku.

Jos oletamme tai uskomme, että lukusuora on jatkuva (kontinuumi), silloin käsite ”ääretön” näyttäytyy kahdella tavalla. Lukusuoralla on lukuja ääretön määrä ja jokaisen irrationaalisen luvun desimaaliesityksessä on bittejä ääretön määrä. Missä määrin tämä ääretön lukumäärä on todellinen ontologinen tosiasia, jää meille ikuisesti hämäräksi. Tajuntamme operoi intuitiivisella mutta silti varsin hyödyllisellä idealla ”ääretön”.

Materian maailmaan käännettynä voimme kysyä, onko etäisyys jatkuva suure? Onko aika kontinuumi? Einsteinin päätelmien jälkeen on havahduttu itse ajan käsitteen syvään mysteeriin. Emme tiedä mitä aika on. Esimerkki lähes psykedeelisistä – vaikka perustelluista – kysymyksistä on tämä: oliko aika olemassa ennen oletettua maailman singulaarista alkuhetkeä? Rationaalisen mielemme rattaat lyövät tyhjää. Tällaiset ymmärryksemme, mielemme ja tieteen maailmankuvan vääjäämättömät aukot olisi hyvä tuntea ja tunnustaa. Nöyryys ei ole pahasta tässäkään asiassa.

Jumala: olento, asia vai idea

Kun uskonnon kielessä puhutaan Jumalasta, monen mieleen nousee ontologinen – siis reaalisesti olemassa oleva olio/olento/tosiasia, jonka määritelmään sisältyy äärettömiä parametreja monella tavalla: kaikkivaltias, kaikkitietävä, kaikkialla läsnä oleva, äärettömän hyvä jne. Nöyryys olisi syytä ottaa käyttöön ja ajatella mieluummin jotain, joka on kaiken rationaalisen kuvailun, tiedon, teorioiden ja selittämisen ulkopuolella. Rationaalisen mielemme kognitiivinen varustus luo himmeän tiedon valotäplän, jonka ulkopuoli on meiltä kätketty. Amerikkalainen katolinen julkkisteologi, piispa Robert Barron on rakentanut Tuomas Akvinolaiseen nojaavaa poeettista filosofista apologiaa sanomalla likimäärin näin: “God is not a thing or an object but the act of being/existence itself.” Kauniisti ilmaistu mutta silti tämäkin on ”vain” korkealentoinen yritys määritellä ja siten todistaa Jumalan olemassaolo.

Juutalaisen uskontomme vuosituhansien perinne ja sadat sukupolvet ovat tätä pohtineet, ja filosofiset, poeettiset, paikoin rajut kuvailut on kirjattu tradition pyhiin tekstikääröihin. Kunnioittakaamme niitä sellaisina. Konkreettisen kuvailun rakentelu on kultaisen vasikan kaltainen palvonnan objekti, maanpäällinen asia ja toteemi, josta majesteettinen VT:n ensimmäinen käsky varoittaa.

Uskontomme ajatusrakenteiden kehittymisestä ilmestyi juuri mainio asiapitoinen, valaiseva ja kiinnostava podcast. Tämä Ruben Stillerin ohjelma on kulttuuriteko.