Olen ilahtunut ja jopa hieman yllättynyt, että Vartijan artikkeliini ”Systemaattisen teologian kauhistus – alethiologia” (22. 9. 2020) ilmestyi kaikkiaan yhdeksän vastinetta. Kiitos kaikille kirjoittajille arvokkaista ja ajatuksia herättävistä kommenteista. Selvää näyttää olevan, että totuuskysymys teologiassa on aihe, joka kiinnostaa ja jota ei ole riittävästi käsitelty.
Oma aikamme on omiaan herättämään kysymyksiä totuuden luonteesta. Postmodernissa filosofiassa totuuskäsite on kyseenalaistettu ja suhteellistettu, osin perustellusti. Postmoderni filosofia, samoin kuin episteemisen egalitarismin olettamus siitä, että kaikki ihmiset tietävät suurin piirtein yhtä paljon eri asioista – ja tätä kehitystä kiihdyttävä sosiaalinen media – ovat johtaneet ”totuuden” balkanisoitumiseen ja totuusrelativismiin. Paavi Benedictus XVI nimitti tätä ”relativismin diktatuuriksi”. Jo Pilatukselta tuttu kysymys, ”Τί ἐστιν ἀλήθεια;” edellyttää, että totuus on olemassa. Toinen asia on, tiedämmekö me ”mikä on totuus?”
Alla muutamia vastineiden inspiroimia huomioita.[1]
Yleishuomioita
Argumentum ad hominem -argumentit ovat virhepäätelmiä. Niiden tyypillinen muoto yksinkertaistettuna on tämä: ”A esittää proposition x, B väittää, että A:lla on jokin ominaisuus (esim. riittämätön koulutus, osaamisen puute, kyvyttömyys, tietämättömyys) ja B päättelee, että propositio x on siksi epätosi.” Tämä voidaan myös esittää positiivisesti: ”A esittää proposition x, B väittää, että A:lla on jokin ominaisuus (esim. A on saanut kriittisen koulutuksen ja on kansainvälisesti tunnettu skolaari) ja B päättelee, että propositio x on siksi tosi.” Muodoltaan jälkimmäinen on argumentum ab auctoritate, joka on esim. Maimonideen mukaan hyväksyttävää, mutta vain, mikäli parempaa tapaa ei ole. Ensiksi mainittu on väärin, toiseksi mainittu on episodisesti väärin ja parhaimmillaankin varsin matalaoktaaninen argumentti. Veli-Matti Kärkkäisen ”Loppuottelu”-artikkelin viimeinen kappale on malliesimerkki positiivisesta argumentum ad hominem virhepäätelmästä!
Kummallista on, että argumentum ad hominem -argumentin käyttäjät ovat vapauttaneet Raamatun kirjoittajat tältä huomautukselta. Oliko esimerkiksi Markuksen evankeliumin kirjoittaja kriittisen koulutuksen saanut kansainvälisesti tunnettu skolaari? Kirjoitustyyli paljastaa, että näin ei ollut. Olisiko tässä riittävä syy Markuksen evankeliumin hylkäämiseen? Johdonmukaisuus on yleisesti ottaen hyveellistä, mutta systemaatikot näyttävät harrastavan sitä valikoivasti.
Jotkut Vartijaan kirjoittaneet ovat hyökänneet henkilöäni vastaan todistaakseen, että esittämäni propositiot ovat epätosia, puutteellisia tai suorastaan virheellisiä, koska en tunne nykyistä keskustelua, en osaa tehdä erotuksia humanististen ja luonnontieteiden välillä, en tunne asiaa, sekoitan asioita, jne.
Myönnän avoimesti, että en ole universaaliekspertti, kaikkien alojen erikoisasiantuntija. Mutta kriitikoiden olisi hyvä tiedostaa, etten ole kirjoittanut ylös kaikkea sitä, mitä eri asioista tiedän. On siis virheellistä olettaa, että jos en kirjoittanut jostakin asiasta, en ole siitä tietoinen. Yksi helpoin tapa arvostella kirjoituksia on osoittaa, mitä niistä puuttuu ja samalla todistaa omaa erinomaisuuttaan. Tällainen kritiikki ei kuitenkaan, arvostettujen teologien mukaan, koske pyhiä kirjoituksia, kuten yllä totesin.
Ilmari Karimies, joka ilmoitti erikoisalakseen epistemologian, väitti Vartijan kirjoituksessaan: ”Aikomuksenani on osoittaa Tarkin asiantuntemuksen ja teologisen metodin vakavat puutteet. Kyseessä ei itse asiassa ole mikään haaste, vaan huitaisu kohti olkiukkoa, joka ei kosketa eikä edes ymmärrä asiaan liittyviä syvempiä teologisia kysymyksiä.”
En tunne Karimiestä, suomalaista epistemologian eksperttiä. Jos Karimies on todellakin erinomainen epistemologi, silloin hänen pitäisi tietää, että hän ei voi tietää, mitä Tarkki tietää. Tämän tunnustamisen sijaan Karimies moittii minua siitä, että en ole kirjoituksessani ottanut huomioon kaikkia uusimpia epistemologisia virtauksia. En malta olla mainitsematta, että suomeksi (ja nyt myös englanniksi) on julkaistu merkittävä, mutta toistaiseksi harmillisen vähälle huomiolle jäänyt Antti Hautamäen kirja Näkökulmarelativismi. Tiedon suhteellisuuden ongelma (2018). Juttelin hyvän ystäväni Antin kanssa kirjan tekovaiheessa monista yksityiskohdista ja luin läpi varhaisimpia versioita. Epistemologiaekspertti Karimies on varmastikin lukenut Hautamäen kirjan ja ymmärtää sen pääajatuksen: myös Karimiehen näkemykset kuuluvat näkökulmarelativismin piiriin.
Karimiehen opetuksia seuraten voisimme ”kriittisesti” (ja virheellisesti) arvioida Kärkkäisen viisiosaista magnum opusta, jossa ei sanallakaan viitata modaalilogiikkaan kuuluvaan doksastiseen logiikkaan. Tämä kertoo siitä, että Kärkkäinen ei tunne doksastista logiikkaa, jossa totuuskysymyksillä on huomattava paikkansa. Mutta näin ei tietenkään välttämättä ole.
Toiseksi, Pentti Saarikoski, jota lainasin jo alkuperäisessä Vartijan artikkelissani, huomautti tärkeästä asiasta: ”…Esko Haavan Matteuksen evankeliumi, Helsinki 1958, yliopiston kurssikirja, on asiaa tunteva mutta asiaa ymmärtämätön…”[2]
Vastaavasti esim. pieni lapsi voi osata runon ulkoa ja on tässä merkityksessä ”asiaa tunteva”. Aikuinen, joka kuulee runon lausuttuna, ei välttämättä osaa runoa ulkoa eikä siis ole ”asiaa tunteva”, mutta ymmärtää sen sanoman, mihin taas lapsi ei välttämättä pysty. Tämä pätee myös moniin teologeihin, kuten Saarikoski huomautti.
Joskus tuntuu siltä, että systemaattisen teologian edustajat ovat kuin runon esittänyt lapsi, jotka ovat asiaa tuntevia, mutta asiaa ymmärtämättömiä. On kuin he näyttäisivät osaavan hyvin oikean sanaston (semantiikan), mutta kielioppi (syntaksi) ei ole hallinnassa.
Asian tuntemuksen ja asian ymmärtämisen sekoittaminen on monen ongelman ydin. Lähtökohtaisesti oletamme, että asiaa tunteva on myös asiaa ymmärtävä ja että asiaa ymmärtävä on myös asiaa tunteva. On tärkeätä oivaltaa, että näin ei välttämättä ole.
Yhteenveto alethiologiasta teologiassa
Alethiologia (totuusoppi, oppi totuudesta), epistemologian osa-alueena, näyttää yhä edelleen etsivän paikkaansa systemaattisessa teologiassa samaan tyyliin kuin Diogenes etsi lyhdyn kanssa rehellistä miestä Ateenan kaduilla. Jos kirkko on totuusyhteisö ja jos kirkolla on totuus, silloin totuuden etsijä löytää etsimänsä kirkosta. Mutta miksi kirkko ja siis systemaattinen teologia, joka selittää ja kehittää kirkon opillisia näkemyksiä, näyttää pelkäävän ja välttävän alethiologiaa? Onko niin, että kirkko itse ei ole varma uskottavaksi esittämästään omasta uskostaan (fides quae creditur)? Jos näin on, silloin alethiologisten kysymysten välttäminen on ymmärrettävää, vaikkei hyväksyttävää.
Alethiologian problematiikka on lyhyesti: Mitä ovat totuudet ja mikä, jos mikään, tekee niistä totuuksia. Näihin kysymyksiin on pyritty vastaamaan lähinnä kolmen uusklassisen totuusteorian avulla: korrespondenssi, koherenssi ja pragmaattinen totuusteoria.
Maailma ei sinänsä ole tosi tai epätosi, maailma on sitä, mitä se on. Mutta maailmasta esitetyt propositiot, väitteet ja uskomukset ovat joko tosia tai epätosia. Totuus on siis propositioiden ominaisuus.
Bertrand Russell ja G.E. Moore kehittivät totuuden identiteettiteorian: tosi propositio on identtinen faktan kanssa. Myöhemmin he kuitenkin luopuivat totuuden identiteettiteoriasta korrespondenssiteorian hyväksi. Russell ja Moore päätyivät tähän koska heidän mukaansa propositioita ei ole olemassa. Tämä johtopäätös on radikaalisuudessaan häkellyttävä. Moore valittikin, ettei hän ole pystynyt esittämään selvää ja vakuuttavaa argumenttia näkemyksensä tueksi.
Russellin ja Mooren mukaan totuuden ensisijaiset kantajat eivät ole propositioita, vaan uskomuksia:
Uskomukset ovat tosia jos ja vain jos ne korrespondoivat faktojen kanssa.
Totuuden korrespondenssiteoria on luonteeltaan ontologinen. Uskomus on tosi, jos on olemassa jokin entiteetti, olio, jonka kanssa se korrespondoi. Mutta mitä tarkoitetaan tarkasti ottaen ”korrespondoimisella”? Tässä lyhyessä artikkelissa ei ole mahdollista puuttua tarkemmin niihin moniin kysymyksiin, joita totuuden korrespondenssiteorian käsittelyn yhteydessä on esitetty. Riittää, että uskomukset ovat eräänlaisia propositioita ja että propositiot ovat tosia, jos ne vastaavat faktoja.
Totuuden koherenssiteoria voidaan määritellä lyhyesti näin:
Uskomus on tosi, jos ja vain jos se on osa yhteensopivaa uskomussysteemiä.
Tärkeätä on todeta, että jokin uskomus, propositio voi olla tosi koherenssiteorian mukaan mutta epätosi korrespondenssiteorian mukaan tai päinvastoin. Systemaattinen teologia on perinteisesti erityisen tarkka yhteensopivuuden kanssa, mutta jättää totuuden korrespondenssiteorian liian usein huomioitta.
Klassisen määrittelyn mukaan tiedon asteet ovat:
Dubio epäily
Opinio mielipide
Fides usko
Scientia tiede
Sapientia viisaus
Systemaattisella teologialla on taipumus jämähtää ”opinio”-asteelle: kaksi teologia väittelee asiasta, jossa on vain vakaumuksia ja mielipiteitä ilman faktoja. Siksi useimmat teologiset väittelyt ovat turhanaikaisia mutta siinä mielessä hyödyllisiä, että niitä voi jatkaa loputtomiin.
W.K. Cliffordin lause
Englantilaisen matemaatikon ja filosofin William Kingdon Cliffordin (1845-1879) lause kuuluu näin:
”On väärin aina, kaikkialla ja kaikkien mielestä, uskoa mitään (tai mihinkään) riittämättömien todisteiden perusteella.” (“It is wrong always, everywhere and for everyone, to believe anything upon insufficient evidence.”)
Cliffordin lause on monella tavalla mielenkiintoinen. Ensinnäkin siinä riittämättömien todisteiden perusteella uskominen määritellään moraalisin termein. Toiseksi lause on ongelmallinen: mitä tarkasti ottaen tarkoitetaan ”riittämättömillä perusteilla”, ts., mitkä olisivat ”riittävät perusteet” ja toisaalta, onko perusteltua olla uskomatta mitään (tai mihinkään) ja milloinkaan riittämättömien todisteiden perusteella? Aiheesta on olemassa kokonainen modaalilogiikan alue, edellä mainitsemani ”doksastinen logiikka”.
Tärkeätä on myös tehdä ero uskomisen ja tekemisen välillä. Hyvä episteeminen tapakulttuuri edellyttää, että toimintaan ryhdytään vasta silloin, kun toimintaan ryhtymisen syy on hyvin perusteltu tosi uskomus, ts. tieto. Tämän periaatteen laiminlyönnillä on usein traagisia seuraamuksia. Historia on täynnä esimerkkejä tästä: Heaven’s Gate ryhmän jäsenet odottivat Marshall Applewhiten johdolla, että Hale-Bopp-komeettaa seuraava lentävä lautanen poimii heidät ”seuraavalle tasolle”. Mutta, jotta matkalle voitaisiin lähteä, ryhmän jäsenten on ensiksi tehtävä itsemurha. Yhteensä 38 jäsentä ja Applewhite tekivät itsemurhan maaliskuussa, 1997. Lentävän lautasen sijaan ruumiit haettiin paikalliselle ruumishuoneelle San Diegossa. Entä Donald Trumpin fanaattiset kannattajat, jotka yhä edelleen (heinäkuussa 2021) uskovat ilman minkäänlaisia todisteita, että Trump on oikea presidentti ja Joe Biden varasti vaalit häneltä? Tämä usko johti loppiaisena 2021 Yhdysvaltojen kongressin valtaamiseen. Entä ne fundamentalistiset evankelikaalit, jotka uskovat Jumalan suojaavan heidät koronavirukselta, ja vaikka he kuolisivatkin, miksi ottaa rokote, jos kerran kuoltuamme saamme viettää todella pitkän ajan (ikuisuuden) Jeesuksen kanssa? Voimme kaiken lisäksi kehittää uusia virusvariantteja, tartuttaa koko joukon muitakin (koska emme usko maskien käyttöön) ja viedä heidät mukanamme Jeesuksen luokse.
Evidentialismin, riittävien uskomisperusteiden hylkääminen ei siis aina ole harmitonta. Systemaattisen teologian pitäisi ottaa evidentialismi vakavasti. Jos se ei siihen pysty, sen olisi tunnustettava avoimesti, että se ei ole evidenssiin perustuvaa tiedettä ja että se on vain ja ainoastaan kokoelma eri ihmisten eri aikoina eri paikoissa esittämiä vakaumuksia, mielipiteitä ja uskomuksia ja että se saattaa olla vaarallista. Ilman evidenssiä alethiologia on mahdotonta.
Evidenssin lajit
Evidenssin lajit ovat:
julkinen toistettava
julkinen ei-toistettava
yksityinen toistettava
yksityinen ei-toistettava
Näistä kolme ensimmäistä ovat empiirisen tutkimuksen käyttämiä evidenssin lajeja. Mielenkiintoinen kysymys pohdittavaksi on, kuuluuko mikään näistä systemaattisen teologiaan.
Viimeinen näistä, ”yksityinen ei-toistettava” eli ipse dixit -pohjainen argumentti on heikoin evidenssin laji (mutta siitä huolimatta evidenssiä). Mutta juuri siellä haudotaan hölynpölyä. ”Asia on niin ja niin, koska sanon niin.” Näyttää siltä, että systemaattinen teologia on kunnostautunut ipse dixit -evidenssin käyttössä, jota vahvistetaan muiden arvostettujen ja oppineiden skolaareiden sanomisilla. Kirjoitusten vahva nootittaminen pönkittää näkemystä siitä, että nyt olemme vakavalla asialla.
Kuolemanjälkeisestä elämästä
Veli-Matti Kärkkäinen ilmoitti olevansa järkyttynyt edesmenneen professori Heikki Räisäsen kommentista kuolemanjälkeisestä elämästä vastauksena Martti Mäkisalon kysymykseen: ”Entä mitä Räisänen arvelee itselleen tapahtuvan, kun hän kuolee?”
”Eiköhän se ole siinä. Elämä ja tietoisuus päättyy. Näin arvelen, kysyttäessä – en siis ’opeta’.” (Kotimaa 3.10. 2015, Martti Mäkisalon haastattelu)
Veli-Matti, ymmärtääkseni sinulla ei ole pitäviä todisteita ipse dixit -argumentin lisäksi kuolemanjälkeisestä elämästä, mutta mitä tapahtuisi, jos tulisit jostakin syystä täysin vakuuttuneeksi siitä, että tosiasiassa mitään sellaista ei ole olemassa? Luopuisitko kristinuskosta, Jeesuksen seuraamisesta? Voisitko kuvitella, että joku voisi olla Jeesuksen seuraaja ja kirkon uskollinen jäsen ilman uskoa kuolemanjälkeiseen elämään, kuten Heikki Räisänen?
Veli-Matti ilahduttavasti vastasi tähän kysymykseen ”Loppuottelu”-artikkelissaan. Jos toivo kuolemanjälkeisestä elämästä osoitettaisiin ”vääräksi ja perusteettomaksi”, Veli-Matti luopuisi kristinuskosta ja ”jättäisi oitis papintehtävät”.[3]
Olen hämmästynyt siitä, että Kärkkäinen, toisin kuin Heikki Räisänen, ei näe kristinuskossa mitään seuraamisen arvoista ilman henkilökohtaista kuolemanjälkeistä elämää. Tässä asiassa olen Kärkkäisen kanssa jyrkästi eri mieltä. Itse näen kristillisessä perinteessä ja kirkon opetuksissa paljon säilyttämisen ja seuraamisen arvoista, joiden arvo ei riipu uskosta kuolemanjälkeiseen (henkilökohtaiseen) elämään.
Kärkkäinen uskoo, oman ilmoituksensa mukaan, ilman todisteita kuolemanjälkeiseen elämään. Useimmat uskonnolliset traditiot sisältävät tämän kaikkein markkinakelpoisimman uskomuksen: kuolemanjälkeinen elämä. Kärkkäinen näyttää ajattelevan, että on perusteltua uskoa moniin asioihin, koska palkintona on kuolemanjälkeinen iankaikkinen elämä. Ilman tätä palkintoa ei kannata uskoa.
En ole lainkaan eri mieltä siitä, etteikö kuoleman jälkeen olisi elämää. Totta kai on, mutta jäänkö minä eloon kuolemani jälkeen, on aivan toinen asia. Muut ihmiset, eläimet, kasvit, jne. elävät minun kuolemani jälkeen. Minä ”elän” kuolemani jälkeen, kuten usein on todettu, niiden ihmisten mielissä, jotka yhä muistavat minut.
Kärkkäinen ehdottaa, että ”transsendentaalit” kuten kauneus, hyvyys ja totuus todistavat siitä, että kuolema ei ole kaiken päätepiste. Hämäräksi jää, miten ”transsendentaalit” todistavat Kärkkäisen omasta kuolemanjälkeisestä elämästä, jolle hän on jo todennut ”ei löydy objektiivista evidenssiä”. Toiseksi hän naivisti, käyttääkseni Kärkkäisen termiä, näkee todistuksia kuolemanjälkeisestä elämästä ”elämän mielekkyydessä” ja ”näennäisestä tarkoituksellisuudesta”.[4]
Mutta minkälaista elämä olisi iankaikkisuudessa ja mitä siellä tehtäisiin? Siellä tietysti iloitaan ja nautitaan Karitsan häistä, mutta kuinka kauan jaksamme juhlia? Mitä jos kyllästyn iankaikkiseen elämään? Pääseekö taivaasta pois, jos haluaa? Vai onko niin, että taivaan ihanuus on jotakin sellaista, mitä emme edes voi kuvitella? Jos kuoleman jälkeen ei ole mitään, emme ole myöskään mitään kaipaamassa. Mutta nyt monet ovat varmuuden vuoksi kilttejä, että saisivat oman mukavan henkilökohtaisen taivasosuuspaikan. Kuten Kärkkäinen on useasti todennut, hän luottaa Blaise Pascalin vedonlyöntiin: hän uskoo Jumalaan, koska palkinto on iankaikkinen elämä ja jos emme usko, saamme iankaikkisen rangaistuksen. Kannattaa siis uskoa. Sitä paitsi mitä vahinkoa uskomisesta on?
Tiedän, että em. kysymykset ovat ”epätieteellisiä”, mutta pätevä systemaatikko, kuten Kärkkäinen, pystyy tästäkin tekemään järkevän argumentin, käyttämällä sanastoa (semantiikkaa), joka vakuuttaa lukijan esitetyn argumentin kriittisyydestä ja tieteellisyydestä huomaamatta, että keisarilla ei todellakaan ole vaatteita!
Kärkkäisen naivistisen idealistinen maailmankuva elää vahvasti esivalistusaikaa. Tähän maailmankuvaan hän lisää moderneja ”mausteita”, joiden avulla pseudotiede (systemaattinen teologia) näyttelee hovikelpoista akateemista tutkimusta. Tosiasiassa kyse on satuteologiasta. Antiikin ajan astrologia on modernin astronomian näkökulmasta epätotta. Kärkkäisen teologia on kuin modernia astronomiaa, joka yrittää osoittaa antiikin astrologian todeksi. Kriittisen koulutuksen saanut astronomi ei edes yrittäisi tätä.
Systemaattinen teologia ja totuuden paikka siinä
Systemaattinen teologia -esitysten ensimmäisessä osassa kirjoittajat tavallisesti käyvät läpi metodologiset kysymykset ja myös kysymykset totuudesta. Niin tekee Kärkkäinenkin viisiosaisen systemaattisen teologiansa ”prolegomenassa”. Siellä hän mm. kirjoittaa yhden virkkeen, jonka kaiketi pitäisi selvittää asioita. Haastan lukijaa ”ymmärtämään” tämän:
That said, for the purposes of this brief prolegomenon to systematic theology, it is crucial to mention that as important and impending as the “practical” reason for engaging the religious other may be — in terms of establishing a pedagogical contact, helping Christians live in a civil way with the other, and preparing them to witness to Christ in the matrix of religious convictions — systematic/constructive theology could relegate that task to other theological disciplines such as missiology or ministerial studies unless the task materially belonged to its own domain.[5]
Kärkkäinen kertoi, että näin pitää kirjoittaa tieteellistä tekstiä. Olen jyrkästi eri mieltä. Jos kirjoittaja tietää, mistä puhuu, hän osaa sen myös kirjoittaa niin, että lukija saa selville lauseiden merkityksen. Yllä oleva lause vaikuttaa tieteelliseltä, korkealentoiselta ja ennen kaikkea todella syvälliseltä. Mutta onko se sitä? Yritin avata lauseen merkityksen (Kärkkäisen mukaan olen ymmärtänyt lauseen vieläkin väärin, tosin hän ei kertonut, miten se pitäisi ymmärtää oikealla tavalla). Tässä sama virke ”selkokielellä”:
In this brief prolegomenon to systematic theology, it is important to mention that there are practical reasons to engage in dialog with representatives of other religious traditions, such as establishing pedagogical contact, helping Christians to live in a civil way with each other, to witness to Christ. However, many of these tasks could be assigned to other theological disciplines such as missiology or ministerial studies rather than systematic/constructive theology, unless the tasks essentially belong to its own domain.
Kärkkäisen väite siitä, että moderni systemaattinen teologia on käsitellyt alethiologiaa laajasti, pitää osittain paikkaansa. Totta on, että koherenssista, yhteensopivuudesta on kirjoitettu paljonkin. Erityisesti katolinen kirkko kunnostautuu tässä lajissa ja aivan ymmärrettävästä syystä; kirkon uskottavuus kärsii, jos se myöntää korjaavansa näkemyksiään. Hans Küng kirjassaan totuudellisuudesta (Wahrhaftigkeit. Zur Zukunft der Kirche, 1968) kertoo paljastavasti, että Vatikaanin toisen konsiilin aikana joku piispoista pani lapun kiertämään, jossa todettiin: ”Senatus non errat, et si errat, non corrigit ne videatur errasse.” (”Senaatti ei erehdy, ja jos se erehtyisi, se ei korjaa, ettei näyttäisi siltä kuin se olisi erehtynyt.”)
Yksi alaotsikko Kärkkäisen em. johdannossa on paljastava: ”Konstruktiivinen teologia etsimässä johdonmukaista näkemystä” (”Constructive Theology in Search of a Coherent Vision”). Mutta totuuden koherenssiteoria ei yksistään riitä, tarvitsemme myös totuuden korrespondenssiteoriaa. Systemaattinen teologia tiedostaa (esim. Wolfhart Pannenberg, Nancey Murphy, ja monet muut) mutta välttää viimeiseen asti kohtaamasta totuuden korrespondenssikysymyksiä. Miksi?
Yksi tehokas tapa välttää aitoa keskustelua on hämärtää asiat niin monimutkaisiksi, että tuskin kukaan enää saa selville, mitä mieltä kirjoittaja on. Tai sitten Kärkkäisen tyyliin: hän vaikuttaa olevan samaa mieltä kaikkien kanssa: yhtäältä asia on näin, toisaalta asia on noin, asia on monimutkainen. Kerran huomautin julkisesti, että Kärkkäisen olisi pitänyt ryhtyä poliitikoksi. Hän olisi voinut asettua ehdokkaaksi kaikkien Suomen poliittisten puolueiden listoille, samanaikaisesti! Jopa Kärkkäisen kunnianhimoisen magnum opuksen otsikkokin vahvistaa tämän: konstruktiivista kristillistä teologiaa, joka on siis koottu yhteen monista palasista, pluralistiselle maailmalle, siis kaikille ihmisille. Kuka voisi olla eri mieltä Kärkkäisen kanssa, koska hän on yhtäältä samaa mieltä ja toisaalta toista mieltä kaikkien kanssa!
Hyvä esimerkki tästä on Kärkkäisen tapa käsitellä foundationalismia, nonfoundationalismia ja postfoundationalismia prolegomenassaan. Hän väittää, ettei ole foundationalisti eikä tiukka nonfoundationalisti, vaan niiden välimuoto (yhtäältä/toisaalta), postfoundationalisti ja sitäkin nyanssitettuna! J. Wentzel van Huyssteenin postfoundationalistisesta käsityksestä on tullut Kärkkäisen sanamyllyn läpikäytyään osa uudempia hämäräin miesten kirjeitä. Tosin Kärkkäinen ei näytä huomaavan, että hän hyväksyy ja olettaa yliluonnollisen olemassaolon annettuna faktana. Tässä mielessä hän on siis foundationalisti. En tässä yhteydessä jatka enempää, mutta esitän toivomuksen, että Kärkkäinen kirjoittaisi postfoundationalistisesta alethiologiasta konstruktiivisessa teologiassa pluralistiselle maailmalle selkokielellä, koska nimenomaan tästä nousevat esiin alethiologiset kysymykset.
Kartta ja teologia
Kirkon opetuksia voitaisiin verrata karttaan: kartan tehtävänä on symboloida todellisuutta. Kartta ei sinänsä ole yhtä kuin todellisuus, vaan on todellisuuden representaatio. Vanhat kartat esittävät puutteellisen ja joskus jopa virheellisen kuvan todellisuudesta. Niissä saattaa esiintyä käytöstä poistettuja teitä ja niistä puuttuvat uudet tiet. Jokaisen kartan paikkansapitävyys on helppo tarkistaa. Hyvä kartta edustaa todellisuutta mahdollisimman tarkasti. Kartta, joka ei edusta todellisuutta, on mitätön. Jokainen kartta edellyttää ontologiaa, todellisuuden olemista, jota kartta edustaa.
Valistusaikaa edeltävänä jaksona kirkko piti ilmoitusta, Raamattua ja kirkon opetuksia ”annettuina totuuksina”, perustuksina (foundationalismi), joita ei saanut kyseenalaistaa. Mutta valistus teki tämän näkemyksen puolustamisen hankalaksi. Descartesin metodinen epäily antoi inspiraation myös teologisten näkemysten kyseenalaistamiseen.
Kuvitellaan, että oppi kolmiyhteisestä Jumalasta on ”kartta”; mikä olisi silloin se ontologinen todellisuus, mihin ko. kartta viittaa? Ennen kaikkea, miten systemaatikot voivat tietää tarkkoja yksityiskohtia Jumalan sisäisestä olemuksesta?
Systemaattinen teologia pyrkii vastaamaan kysymykseen ”Mitä se on?” (Lutherin kysymykset Vähässä Katekismuksessa). Systemaatikolta voi esimerkiksi kysyä, mitä on ”kolminaisuusoppi”. Tähän kriittisen koulutuksen saaneet korkeasti jumaluusoppineet pystyvät vastaamaan: tres personae, una substantia (Tertullianus). Kolminaisuusoppi on meille annettu ”teologinen kartta”. Systemaatikot sitten pohtivat viisaasti, mitä tämä merkitsee. Horst Georg Pöhlmann kirjoittaa: ”Kolminaisuus merkitsee siis: Jumala jakautuu ja yhdistyy, hän kadottaa itsensä voittaakseen itsensä, hän tulee itsensä luo luopuessaan itsestään.” (Dogmatiikan pääkohdat, 1974, s. 82). Oletettavasti tämä merkitsee jotakin, mutta onko se onnistunut selvittämään yhtään mitään? Viime kädessä systemaatikot eivät pysty vastaamaan kysymykseen, onko kolminaisuusoppi tosi. Mikä ontologinen todellisuus vastaa, korrespondoi, kolminaisuusopin teologista ”karttaa”? Eikä tämä edes näytä kiinnostavan – heille tärkeintä on osata toistaa, mitä jotkut ovat joskus jossakin sanoneet triniteetistä. Systemaattisesta teologiasta usein tulee loputonta antologiaa, denzingerismiä.
Tähän liittyy hermeneuttinen ongelma: merkitysten dynaaminen ekvivalenssi. Diakroninen näkökulma on vaikeasti avattavissa: miten voimme tietää, että lähes 2000 vuotta vanhojen oppien merkitys on ymmärretty oikein? Tämän päivän systemaatikko voi kuvata triniteettiä, mutta mistä hän voi ensinnäkin tietää, mitä triniteettiä kuvaavilla ilmaisuilla on alun perin tarkoitettu ja toiseksi, että oppien ”käännöksissä” tämän päivän ihmiselle saavutetaan dynaaminen ekvivalenssi, ts. ne ymmärretään, kuten tekstien kirjoittajat ovat alun perin tarkoittaneet ja niiden kontemporaariset lukijat/kuulijat ovat ne ymmärtäneet?
Kuvitellaan, että parin tuhannen vuoden päästä jatko-opiskelija kirjoittaa väitöskirjaa Solvangissa Kaliforniassa asuneista tanskalaisperäisistä ihmisistä. Hänen teesinään on, että tanskalaiset olivat edistyneempiä ja liberaalimpia kuin valtaväestö. Tästä hän käyttää esimerkkinä ikäihmisten ryhmää nimeltä ”Gay Seniors”, joka toimi aktiivisesti 1950-luvulla. Väitöskirja hylättäisiin, koska termi ”gay” sai aivan toisen merkityksen 1960-luvulta lähtien. Opiskelija ei ollut tarkastanut sanan ”gay” diakronista merkitystä ja dynaamista ekvivalenssia.
Miten voimme olla varmoja, että niin Raamatun käännöksiin kuin oppien ymmärtämiseenkään ei sisälly em. hermeneuttisia ongelmia? Miksi systemaattinen teologia, joitakin poikkeuksia lukuun ottamatta, ei ole tarttunut vakavasti Rudolf Bultmannin demytologisaatio (Entmythologisierung) -ohjelmaan?
Valistusaika jakaa monessa mielessä läntisen maailman ajattelun ennen/jälkeen osiin. Monet systemaattiset teologit edustavat aikaa ennen valistusta, foundationalismia, annettujen ja ilmoitettujen tosiasioiden maailmaa. Mutta jopa systemaatikot joutuvat elämään valistuksen jälkeisessä maailmassa, 21. vuosisadalla. Tämä aiheuttaa kognitiivistä dissonanssia, jota hoidetaan kirjoittamalla epäselvästi, kroonisesti hokien yhtäältä–toisaalta–asia on monimutkainen -sanontoja sumuverhoja virittäen. On ikään kuin systemaatikoilla olisi yksi jalka esivalistusajassa ja toinen valistuksen jälkeisessä ajassa. Ymmärrettävästi tällainen tila on ahdistava, jota usein yritetään parantaa mm. alkoholilla.
Jopa Bultmann syyllistyi yhtäältä-toisaalta -ajatteluun. Hänen mukaansa Jeesus ei historiallisesti noussut kuolleista, mutta Kristus nousi. Kristuksen ylösnousemus on Bultmannin mukaan eskatologinen tapahtuma, joka ylittää historian rajat. Mutta mitä tällä tarkalleen ottaen tarkoitetaan? Proleptikot kiihottuvat tästä (esim. Wolfhart Pannenberg, Ted Peters); aihe on riittävän epäselvä ja siksi siitä saa puristettua irti tuhansia sivuja pitkälti merkityksetöntä tekstiä.[6]
Postmoderni filosofia on tehnyt tarpeellisia tarkennuksia valistusajan ihanteisiin, mm. toteamalla, että jyrkkä dualismi totuuden ja epätotuuden välillä ei päde kaikkiin asioihin. Esim. onko kuvaamataide tosi vai epätosi, entä musiikki, entä runous tai romaanit ja novellit? Entä uskonto?
Suurimuotoisia läpimurtoyrityksiä on kirkon historiassa tehty aika ajoin, esim. Tridentinum (1545-1563) ja Vaticanum II (1962-1965). Luterilainen kirkko ei ole onnistunut tekemään yhtä mahtipontisia reformeja sitten 1500-luvun. Missä on luterilainen Vaticanum II? Tämän päivän luterilainen kirkko kärsii käyttöjärjestelmän toivottomasta vanhentumisesta. Ihmiset kokevat kirkon sanoman yhä merkityksettömämpänä. Vielä parikymmentä vuotta sitten teologiset/kirkolliset keskustelut kiinnostivat, nyt näyttää siltä, että välinpitämättömyys on tullut tilalle.
Modifioitu ja päivitetty luterilaisen Rudolf Bultmannin Entmythologisierung-ohjelman kaltainen uuden käyttöjärjestelmän kokeilu saattaisi muuttaa tilanteen. Kärjistäen sanottuna, kirkon opeissa esiintyvä Kristus aiheuttaa vieraantumista, mutta historian Jeesus ja hänen sanomansa näyttää puhuttelevan yhä edelleen. Esimerkkinä tästä on Jeesuksen vuorisaarna ja sen opetukset. Totuuskysymykset korrespondenssiteorian merkityksessä ovat olennainen ja välttämätön osa tätä prosessia.
Gerd Lüdemann on kiinnittänyt huomioita Bultmannin konservatiiviseen dogmatismiin. Nämä Lüdemannin artikkelinsa lopussa tekemät havainnoit osoittavat, että Bultmannin ohjelma on päivityksen tarpeessa:
”Ei päästä mihinkään väittämällä, että kristinuskon totuusvaatimusta voi ymmärtää vain kuuliaisuuden kautta. Juuri sellaista peliä muutkin uskonnot pelaavat, ja useiden uskontojen keskenään ristiriitaiset totuusvaatimukset tekevät tyhjäksi minkä tahansa yksittäisen uskonnon vaatimuksen omasta totuudestaan. Sen lisäksi minun täytyy vapaana ihmisenä hylätä mielivaltainen ja ylimielinen ajatus, jonka mukaan minun tulisi suostua uskonnon totuusvaatimuksiin ennen kuin voin ymmärtää niitä.”
On vähintäänkin ristiriitaista, että Bultmann suurena myyteistä riisujana liittyi dogmatistien joukkoon. On joka tapauksessa selvää, että hänen systeemissään vanha inspiraatio-oppi pysyy implisiittisesti voimassa; hänen mukaansa on pidettävä totena jotakin sellaista, mikä ei ole totta, ainoastaan siksi, että se kuuluu kerygmaan, saarnaan Jeesuksen Kristuksen rististä ja ylösnousemuksesta, joka vaatii kuulijoiltaan kuuliaisuutta.
Vielä pahempaa on, että – ja hyvin outoa, kun kyseessä on niin oppinut ja syvällinen ajattelija kuin Bultmann – yhden mytologisen järjestelmän tultua romutetuksi luodaan toinen myytti, josta tehdään vähintään yhtä läpinäkymätön tai jopa vieläkin läpinäkymättömämpi. Oman aikamme maailma näyttää tarvitsevan yhä vähemmän metafyysisiä oppeja ja yhä enemmän Jeesuksen opetuksen mukaista, tässä maailmassa kannettavaa huolta lähimmäisen hyvinvoinnista.[7]
Aggiornamento!
Summa summarum
En väitä enkä ole väittänyt, etteikö systemaattisessa teologiassa käsiteltäisi alethiologiaa lainkaan. Koherenssitotuus on keskeisesti esillä. Varmistutaan siitä, että palat sopivat yhteen, aivan kuten palapelin palat. Kuulutan sen totuuden perään, mitä pitäisi nähdä valmiin palapelin kuvassa. Mikä se on, onko kuva tosi vai epätosi? Yhteensopivuus, koherenssi, on totuuden ymmärtämisen ja löytämisen välttämätön muttei riittävä ehto, tarvitsemme lisäksi totuuden korrespondenssiteoriaa.
Tähän voitaisiin tietenkin todeta, että teologiset määrittelyt eivät kuulu korrespondenssitotuuden alueeseen. Mutta silloin olisimme taas alkupisteessä: systemaattinen teologia on kokoelma eri kirjoittajien eri aikoina ilmaisemia ajatuksia, siis mielipiteitä (opinio).
Opettajallani, professori Olavi Castrenilla oli tapana toistaa yhä uudelleen ilmaisua ”’Mukaan’-asenteen taakse ei pääse”. Castren oli johdonmukainen – hän korosti, että asia on niin ja niin sen ja sen henkilön mukaan. Tämä oli hyvä opetus fuksiteologille vuonna 1973 ja on yhä edelleen. Castren jäi eläkkeelle 1974, ja siksi epistemologiteologi Karimies ja universaaliekspertti Kärkkäinen jäivät valitettavasti hänen arvokkaita opetuksiaan vaille.[8]
Suuri alethiologinen kysymys on: onko kristinuskolla jokin sellainen ainutlaatuinen totuus, jota millään muulla uskonnolla/ideologialla ei ole? Jos sellainen on, mikä se on ja mitä evidenssiä meillä on kristinuskon totuudesta? Olettaisin, että Kärkkäinen Pascalin vedonlyöjänä joutuu myöntämään, että evidenssiä, ipse dixit -evidenssin lisäksi, ei ole. Vain mielipiteitä ja uskomuksia. Ja vedonlyöntiä!
Kärkkäinen viittaa ilahduttavasti Friedrich Schleiermacheriin: kristinuskossa ja systemaattisissa teologisissa väitteissä on kysymys uskonnollisten kokemuksien tulkinnasta. Kokemukset eivät sinänsä ole tosia tai epätosia. Mutta niiden tulkinnoista voidaan esittää totuuskysymys. Totuudellisuuskysymystä ei kuitenkaan schleiermacherilaisessa ajattelussa kokonaan hylätä, vaan se siirtyy kokemuksista niiden tulkintaan. Uudempi muoto tästä on paljon huomioita saanut theopoetics (esim. Amos Wilder, John Caputo, Catherine Keller, jne.) – systemaattisesta teologiasta tulee eräänlaista runousoppia. Tältä alalta löytyy paljon teologisten pelkureiden suojatyöpaikkoja!
Kiteytän peruskysymykseni Kärkkäiselle käyttämällä vielä kerran Khalkedonia (451) esimerkkinä. Tämän neljännen ekumeenisen konsiilin mukaan Kristuksessa on kaksi luontoa, jumalallinen ja inhimillinen, mutta vain yksi persoona. Nämä luonnot ovat Kristuksessa sekoittamatta, muuttamatta, jakamatta ja erottamatta. Tätä ei ihmisjärki voi ymmärtää – tämän formaali muoto on yksinkertaistettuna: ”A∧B∧~A∧~B”. Pyhät isät itsekin ilmoittivat löytäneensä pyhän paradoksin (=uskomisen tuolla puolen). Totuuskysymyksen ensimmäinen ehto on, Abelardusta myötäillen: ”mihinkään ei ole uskottava, ellei sitä ensin ole ymmärretty”. Khalkedon ei siis täytä edes ensimmäistä ehtoa.
Perinteisen systemaattisen teologisen käsityksen mukaan oppi on erehtymätön ja siten sitova, mutta sen formulaatio on aina osittainen ja epätäydellinen. Mutta mikä tarkalleen ottaen on ”erehtymättömän ja sitovan opin” ja sen ”osittaisen ja epätäydellisen” formulaation suhde? Tämän mukaan Khalkedonin formulaatio on ”osittainen ja epätäydellinen”. Mutta mitä sitten Khalkedonilla todella tarkoitetaan? Ainoa rationaalinen vastaus on, että emme tiedä, mitä Khalkedonilla tarkalleen ottaen tarkoitetaan. Jos emme tiedä, mitä sillä tarkoitetaan, mitä silloin uskomme, jos sanomme uskovamme Khalkedonin opetuksiin?
Reformaatiossa ekklesiologiassa tapahtui ratkaisevia muutoksia. Yksi näistä muutoksista oli käsitys siitä, että paavit ja konsiilit eivät ole erehtymättömiä. Yksin Jumalan sana (mitä se sitten onkaan!) on ohjenuorana. Erehtyikö Khalkedon?
Toinen ehto on, onko ko. teologinen väite tosi, ei ainoastaan koherenssitotuuden mukainen, vaan korrespondenssitotuudellinen. Mutta miten voisimme tietää mitään Jumalan aivoituksista? Sen tiedämme, että Khalkedon oli kärkkäisläinen mahtava kompromissi nestorialaisuuden ja monofysitismin välillä: Kristus on yhtäältä entiteetti, jossa kaksi luontoa, jumalallinen ja inhimillinen, ovat niin sidoksissa toisiinsa, ettei niitä voi erottaa. Toisaalta ne ovat niin erillään, ettei niitä voi sekoittaa.
Kysymys Kärkkäiselle: onko Khalkedonin päätös tosi vai epätosi, ts. ovatko Kristuksen kaksi luontoa toisissaan sekoittamatta, muuttamatta, jakamatta ja erottamatta? Miten tämä tarkalleen ottaen tulisi ymmärtää, jotta sen voisi uskoa? Vai onko Khalkedonin päätös uskomisen tuolla puolen? Mihin uskomme silloin, jos uskomme johonkin, mikä on uskomisen tuolla puolen? Jään innolla odottamaan Kärkkäisen vastausta.
Sydämen usko
Kirkosta ja ennen kaikkea sen opeista vieraantumisella on yksinkertainen syy: ihmiset eivät enää usko kirkon opetuksiin. Valistuksen jälkeiselle maailmalle argumentum ab auctoritate ja argumentum ad verecundiam (respektitodistus, jossa kunnioitetaan suurmiehiä tai perinteitä) eivät vakuuta. Vaikka kirkko kuinka yrittää opettaa, että 2+2=5, suurin osa ihmisistä ei yksinkertaisesti voi uskoa näin olevan siitä huolimatta, että systemaatikot yrittävät parhaansa mukaan selittää, että 2+2=5 on yhtäältä tosi ja toisaalta epätosi ja että asia on monimutkainen, uskokaa vaan älkääkä turhia miettikö. Mutta sydän ei voi uskoa sitä, mitä järki ei hyväksy.
Alethiologiset kysymykset on otettava vakavasti muussakin kuin koherenssitotuusteorian valossa. Kirkko tarvitsee uuden reformaation, joka radikaalisuudessaan jättää varjoonsa 1500-luvun reformit. Tarvitsemme todellakin aitoa ”konstruktiivistä teologiaa pluralistiselle maailmalle”. Tähän ei riitä vanhan esivalistusajan tradition krooninen toistaminen, vaan tarvitsemme rohkeata, rehellistä ja ennakkoluulotonta totuuskysymysten käsittelyä.
Yhdestä asiasta olen ystäväni Veli-Matin kanssa samaa mieltä; dialogin on jatkuttava ja sitä on käytävä nimenomaan vakavasti otettavien erimielisten kanssa. Uskon kuuluvani tähän joukkoon, koska Veli-Matti jatkaa sparraamista. Lycka till!
Viitteet
[1] Jotta loppuartikkelini pysyisi kohtuullisen kokoisena, olen joutunut jonkin verran ”poukkoilemaan” asiasta toiseen.
[2] Evankeliumi Matteuksen mukaan. Suomentanut Pentti Saarikoski. Helsinki, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1969, s. 7.
[3] Mielenkiintoista olisi kuulla Kärkkäiseltä, miten toivo kuolemanjälkeisestä elämästä voitaisiin osoittaa ”vääräksi ja perusteettomaksi.” Jos hän vastaa, ettei voi kuvitellakaan mitään sellaista tapaa, silloin toivo kuolemanjälkeisestä elämästä olisi merkityksetön lause. Logiikan sääntöjen mukaan x=~~x. Jos meillä ei ole ~x silloin meillä ei ole ~~x eikä siis x.
[4] Kärkkäisen kannattaisi tutustua “Hyperactive Agency Detection Device” -teoriaan.
[5] Veli-Matti Kärkkäinen, A Constructive Christian Theology for the Pluralistic World. Vol. 1., Christ and Reconciliation. Grand Rapids, MI: Wm. B. Eerdmans Publishing Co., 2013, s. 24.
[6] Lauri T. Jäntti kirjoitti Ted Petersin proleptisismistä jopa väitöskirjan! Lauri T. Jäntti, Prolepticism. The Futurist Theology of Ted Peters. Helsinki: Luther-Agricola Society, 2017. Väittelin asiasta Ted Petersin kanssa eräänä iltana. Petersin mukaan Kristuksen ylösnousemus vahvistetaan (todistetaan) vasta eskatologiassa. Onnittelin häntä siitä, että tämä idea on kaiken kritiikin ulkopuolella, koska eskatologiassa teologinen väittely on joka tapauksessa ohi.
[7] Gerd Lüdemann, Kêrygma and History in the Thought of Rudolf Bultmann, jonka Matti Myllykoski julkaisi käännettynä “Kerygma ja historia Rudolf Bultmannin ajattelussa,” Vartija 126 (2013), s. 99.
[8] Kävin Castrenin kotonakin juttelemassa hänen kanssaan samoin kuin vanhainkodissa, jonne hän joutui saatuaan halvauksen. Siitä huolimatta hänellä oli yksi kirja sängyn vieressä olevalle pöydällä: Novum Testamentum Graece. Halvauksen yhteydessä pihyydestäkin tunnettu Castren menetti puhekykynsä. Mutta hän oli saanut, kerrotun tarinan mukaan, ihmeellisellä tavalla puhekykynsä takaisin saatuaan lisäverolapun.
Artikkelikuvassa Gustave Dorén kuvitusta Danten Jumalalliseen näytelmään. Kuva: Wikipedia.
