Alain Delon – kivikasvo on poissa

Viime sunnuntaina 18.8.2024 saimme tiedon ranskalaisen näyttelijän Alain Delonin kuolemasta. 88-vuotias Delon oli yksi viime vuosisadan merkittävimmistä eurooppalaisista näyttelijöistä, joka nähtiin useissa kotimaansa Ranskan kuin myös naapurimaa Italian mestariteoksissa. Sanottakoon vielä, että samalla viikolla lähti ajasta ikuisuuteen yhdysvaltalainen Gena Rowlands, joka oli yhtä lailla merkittävä tekijä elokuvan historiassa.

Alain Delon syntyi Pariisin ulkopuolella Sceauxin kylässä marraskuussa vuonna 1935. Delonin elämä alkoi elokuvista siinä mielessä, että hänen isänsä piti pientä elokuvateatteria. Lapsuus ei kuitenkaan ollut mikään onnellinen, sillä hänen vanhempansa erosivat Alainin ollessa vain neljävuotias. Siitä alkaen pienellä Alainilla ei ollut pysyvää kotia, vaan hän asui useissa lastenkodeissa, joista monesta hän tuli erotetuksi huonon käytöksen takia. Alain osoittautui kuitenkin kyvykkääksi laulajaksi, ja eräässä laitoksessa Alain oli mukana laulamassa kuorossa, jota tuolloin nuntiuksena toiminut muuan Angelo Roncalli, tuleva paavi Johannes XXIII, tuli kuuntelemaan. Roncalli oli kuuleman mukaan pitänyt esityksestä ja onnitellut henkilökohtaisesti Delonia.

Paikkaa auringon alla ei tuntunut kuitenkaan löytyvä, vaikka sellainen olisi voinut löytyä isäpuolen oppilaana sikojen teurastajana. Elämäänsä tyytymätön Delon päätti värväytyä armeijaan, mutta ilmavoimat eivät suostuneet ottamaan häntä liian nuorena vastaan, joten hän päätti värväytyä laivastoon vain 17-vuotiaana. Kolme vuotta armeijassa veivät Delonin aina Indonesiaan saakka, missä hän joutui suoraan rintamalle. Tuona aikana Delon muistaa nähneensä Jacques Beckerin elokuvan Älkää koskeko (1954) mikä teki nuoreen mieheen lähtemättömän vaikutuksen.

Vuosi laivastossa ja rintamalla eivät kuitenkaan saaneet Delonia sopeutumaan kuriin ja järjestykseen, ja luvattomasti haltuun otettu jeeppi tiesi Delonin sotilasuran loppua. Nuori mies palasi Pariisiin, missä toimi mm. tarjoilijana. Tavallinen elämä ei kuitenkaan sopinut Delonille, ja nuoren ja komean miehen onnistui päästä sisälle kaupungin taidepiireihin. Delonin onnistui vietellä Brigitte Auber ja hän ystävystyi näyttelijä Jean-Claude Brialyn kanssa. Brialysta oli tuleva yksi ranskalaisen uuden aallon elokuvien keskeisimmistä kasvoista. Delon pääsi osallistumaan Cannesin elokuvajuhlille, missä Hollywoodin agentti Henry Wilson huomasi komeat kasvot. Wilson lähetti Delonin ensin oppiin Roomaan ja sen jälkeen tarjosi tällä pidempää sopimusta.

Komea ja katseita vetävä mies alkoi saada enemmän merkittäviä sivurooleja, mutta merkittävät pääroolit antoivat vielä odottaa itseään. Yhden elokuvan kuvauksissa Delon kuitenkin rakastui näyttelijä Romy Schneideriin. Myrskyinen suhde oli yksi aikansa seuratuimpia mediatapahtumia ja lajissaan ensimmäisiä. Näyttelijäpariskunnan suhteesta on Yle Areenassa nähtävillä dokumentti Romy Schneider & Alain Delon. Delonia alkoivat kuitenkin kyllästyttää romanttiset komean sankarin roolit, koska hän näki itsensä todellisuudessa niiden vastakohtana.

Lehdistö oli jo tovin huomioinut Delonin karisman valkokankaalla, kunnes ohjaaja René Clément päätti tarjota Delonille roolia, jossa kyllä tarvittiin hyvää ulkonäköä mutta josta romantiikka oli kaukana. Kyseessä oli ensimmäinen Patricia Highsmithin Ripley-sarjan filmatisointi kirjasta Lahjakas herra Ripley. Se on filmattu pari kertaa myöhemminkin, viimeksi tänä vuonna julkaistussa Netflix-sarjassa. Clémentin filmatisoinnissa nimi vaihtui Kuumaan aurinkoon ja Delon sai näytellä myrkyllistä viettelijää Tom Ripleytä. Se oli rooli, jossa taisi olla paljon myös Delonia itseään.

1960-luvusta muodostui Alain Delonin vuosikymmen, ja siinä samalla koko elokuvataiteen ehkä merkittävin vuosikymmen, jonka lukuisissa eurooppalaisissa merkkiteoksissa Delon näytteli. Vuosikymmenen alussa syntyi Delonin uran kannalta merkittävin elokuva, jonka jälkeen ei ollut enää paluuta pienempiin rooleihin. Delon oli tehnyt vaikutuksen italialaiseen ohjaajan Luchino Viscontiin, joka otti hänet nimikkorooliin elokuvaansa Rocco ja hänen veljensä (1960). Elokuva oli vahvasti italialaisen sodan jälkeisen neorealistisen kauden perillinen kuvatessaan työväenluokan kamppailua teollistuvassa yhteiskunnassa.

Visconti kuului taustaltaan Italian yläluokkaan mutta oli omaksunut vahvan vasemmistolaisen maailmankuvan, mikä näkyi vahvasti hänen elokuvissaan, erityisesti Roccossa. Elokuvassa nuori Rocco muuttaa yksinhuoltajaäitinsä ja kolmen veljensä kanssa maaseudulta Milanoon, missä olisi määrä aloittaa uusi parempi arki. Aluksi kaikki tuntuu vaikealta, mutta jokaisen onnistuu kuitenkin löytää itselleen paikka. Roccon veli Simone rakastuu seksityöläiseen Nadiaan, mutta joutuu lähtemään suorittamaan asepalvelusta, jonka aikana myös Rocco rakastuu Nadiaan. Kolmiodraama ajautuu lopulta traagiseen loppuun, mutta elokuva itsessään teki Delonista pysyvän tähden.

Yhteistyö Viscontin kanssa jatkui kolme vuotta myöhemmin yhtä lailla merkittävällä elokuvalla Tiikerikissa (1963), jossa Visconti siirtyi työläisperheestä kuvaamaan sisilialaisen yläluokan kamppailua muuttuvan yhteiskunnan paineen alla 1860-luvulla. Elokuvan toisena päätähtenä loisti Hollywood-tähti Burt Lancaster, joka on kuihtuvan aristokraattisuvun pääprinssi Don Fabrizio Salina. Salina joutuu kohtaamaan talonpoikaistaustan omaavan Don Calogero Sedaran nousun kilpailijakseen. Samalla Salinan veljenpoika Tancredi Falconeri (Alain Delon) pyrkii turvaamaan selustansa menemällä naimisiin Don Calogeron tyttären kanssa. Elokuvan loppupuolella on mahtipontinen 40 minuutin tanssiaiskohtaus.

Delonin 1960-lukuun mahtui yhteistyö vielä toisen merkittävän italialaisohjaajan Michelangelo Antonionin kanssa mestariteoksessa Kuumetta (1962), jossa Monica Vittin esittämä nuori nainen rakastuu Delonin esittämään nuoreen meklariin. Rakkaus on kuitenkin tuhoon tuomittu, sillä Delonin esittämä Piero on lopulta rakastunut enemmän materiaan kuin naiseen ja elämään.

Kotimaassaan Ranskassa merkittävä taiteellinen kumppanuus muodostui Jean-Pierre Melvilleen, jonka kanssa Delon teki useamman upean rikoselokuvan. Näitä olivat mm. Punainen ympyrä (1970), Yön sudet (1972) ja parhaimpana ehdoton mestariteos Ajojahti (1967). Elokuvassa Delon näyttelee yksinäistä samuraikoodin omaavaa palkkatappaja Jefiä, joka on saanut toimeksiannon tappaa erään klubin omistajan. Kaikki menee kuitenkin pahasti pieleen, ja Jefin täydellinen alibi lakkaa olemasta petoksen takia, ja niin Jef joutuu poliisien takaa-ajamana selvittämään asian todellisen luonteen.

1960-luvulta aina 1990-luvulle saakka Delon oli tuttu kasvo elokuvissa, mutta vanhuuden myötä roolit alkoivat vähentyä, vaikka hän teki rooleja aina vuoteen 2019 saakka. Samana vuonna hänet palkittiin Cannesin elokuvajuhlilla elämäntyöpalkinnolla.

Suurmiehistä on tapana kirjoittaa ylistäviä muistokirjoituksia unohtaen ne vähemmän mairittelevat puolet ihmisestä, ikään kuin ihmisestä tulisi kuolemansa jälkeen pyhimys, josta ei saa sanoa mitään poikkipuolista. Alain Delon ei nimittäin mikään pyhimys ollut, ja tuskin hän oli itsekkään itseään pyhimyksenä nähnyt. Elokuvien lisäksi Delon nähtiin lukuisissa oikeudenkäynneissä, milloin minkäkin asian takia. Hänellä oli vaikea suhde lapsiinsa, joista kaikkia hän ei ollut tunnustanut omaksensa. Tähän saattoi tietysti vaikuttaa Delonin oma vaikea lapsuutensa ja suhteensa omiin vanhempiinsa. Delon antoi myös näkyvästi tukensa Ranskan äärioikeistolle.

Eräässä haastattelussa Delonin kuolinpäivänä joku ranskalainen sanoi yllättyneensä Delonin kuolemasta, sillä hän oli ollut siinä käsityksessä, ettei Delon koskaan kuole.

Artikkelikuvassa juliste Melvillen elokuvasta Un Flic.