Aleksis Kiven Seitsemän veljestä ja Lutherin oppi

Aleksis Kiven Seitsemän veljestä on varsin uskonnollinen, kristillinen ja lopulta nimenomaan luterilainen romaani. Näin on siitä huolimatta, että Martti Lutheria tai luterilaisuutta ei niminä mainita siinä lainkaan. Veljekset tuntevat Raamattua alusta pitäen, jo ennen lukutaitoa. ”Sokea-eno” on sitä heille opettanut. Kun pojat keskustelevat asioistaan, ratkovat ongelmiaan ja järjestelevät elämäänsä, tämä raamatuntuntemus, uskonnollisuus ja luterilaisuuskin nousevat esiin monin tavoin. Lopulta romaani päättyy Jukolassa veisattuun jouluvirteen ja sitten joulukirkossa käyntiin. Kiven romaanin muoto on sinfoninen: pako ja paluu useine muunnelmineen. Samaan tapaan voidaan nähdä Seitsemän veljeksen rakenteessa cantus firmus, kaiken yläpuolella oleva kiinteä melodia: lukemaan oppiminen ja sen myötä omassa yhteisössään täysiarvoisen aseman saavuttaminen.

Ne kuuluvat yhteen. Luther käänsi pyhän Raamatun saksaksi ja edellytti, että ihmiset voisivat itse perehtyä siihen, minkälainen – armollinen – Jumala heillä on. Lukutaito on siis ensisijaisesti omaehtoinen yhteys Jumalan Sanaan, armon sanaan. Mutta se on myös avain ja portti oman elämän ja maailman tuntemiseen, ymmärtämiseen ja oikeanlaiseen hallintaan. Vaikka Lauri on veljeksistä paras lukija, Eero on se, jonka kohdalla lukemisen hedelmät ilmenevät parhaiten. ”Kotomaamme koko kuva, sen ystävälliset äidinkasvot olivat ainiaaksi painuneet hänen sydämensä syvyyteen. Ja tästä kaikesta syntyi hänen tahtoonsa halua ja pyrkimistä kohden maamme onnea ja parasta.” Eeron toimesta rakennettiin pitäjään ”jonkunmoinen kansakoulu”. Vanhimmasta pojastaan Eero oli päättänyt kasvattaa ”tiedon ja taidon miehen”.

Luterilainen oppi vanhurskaudesta

 Se merkitsee sitä, että ihminen vanhurskautetaan, pääsee Jumalan lapseksi, jumalayhteyteen yksin armosta (sola gratia), Kristuksen tähden (propter Christum) ja uskon kautta (per fidem). Edelleen tämä merkitsee sitä, että ihminen on samalla kertaa syntinen ja vanhurskas (simul iustus et peccator). Näin ollen luterilainen vanhurskauttamisoppi asettaa ihmiset radikaalisti tasa-arvoiseen asemaan. Kaikki tarvitsevat armoa. Lisäksi se vapauttaa tarkastelemaan elämää avoimesti ja rehellisesti. Tähän yhteyteen kuuluu myös perustavaa laatua oleva ajattelun ja sanomisen vapaus. Tätä vapautta Kivi hyödyntää veljesten keskusteluissa viljalti.

 Edelleen Lutherin oppi merkitsee sitä, että ihmisen järki, ymmärrys ja elämänkokemus vapautuvat ns. uskonnollisista, poliittisista ja propagandistisista hölmöyksistä niille normaalielämässä kuuluvaan tehtävään ja arvoon. Aapo toteaa tästä 12. luvussa: ”Niin, kaikkihan vihdoin hyvin, jos vaan järkevyys ja oikea taju aina on johdattavana tähtenämme täällä, polkeissamme elämän tietä.”

Neljännen käskyn merkitys

 Opettaessaan neljättä käskyä Isossa katekismuksessa Luther nostaa vanhempien, isän ja äidin kunnioittamisen kaikenlaisen hurskauden yläpuolelle, jopa rakkauden yläpuolelle. Oikea kunnioitus sisältää nimittäin aina myös rakkauden. Luther toteaa, että Jumalan sana ei missään kohdin vaadi ihmisiä luostareihin ja pyhiinvaellusmatkoille. Isää ja äitiä se käskee kunnioittamaan.

 Tästä Luther laajentaa neljännen käskyn vaikutusalaa kodin piiristä yhteiskuntaan, hengellisiin ja yhteiskunnallisiin johtajiin. Myös heitä on kunnioitettava niin kuin isää ja äitiä. Sitten uskopuhdistaja kääntää katseensa taas lapsiin ja alamaisiin ja edellyttää, että hallitsijat ja johtajat niin kuin isät ja äiditkin pitävät rakkaudella huolta alamaisistaan ja lapsistaan. Tämä on viisasta ja oikeaa hurskautta, mihin Jumalan neljäs käsky ihmisiä ohjaa.

Kuvattu yhteiskuntamalli on Aleksis Kivellä hyvin tiedossa. Romaaninsa alkulehdillä hän panee veljekset keskustelemaan keskinäisestä järjestyksestään. Kas näin: Aapo esittää, että Juhani on veljesten esimies ja isäntä ”sekä esikoisuutensa että äitimme määräyksen kautta”. Siihen Juhani: ”Niin se oikeus, valta ja voima on minun!” Siihen Aapo: ”Mutta katso, että sitä sopuisasti käyttelet ja yhteiseksi hyödyksi.” Kun Juhani vielä vaatii vallankäyttönsä välineiksi ”könimisen ja ruoskan”, torjuu Tuomas sen ja sanoo Juhanille: ”Puhu koirillesi ruoskasta.”

Yhteiskunnallisesta vallankäytöstä

 Martti Lutherin opetus ilmenee Kiven romaanissa selkeimmin siinä, kun nimismies pysäyttää Heinolaan sotaväkeen pakenevat veljekset. Nimismies ilmoittaa pojille, että hän ei syytä näitä Tammiston tappelusta. ”Kuittihan on rätinkimme Tammistosta, sen vakuutan ja vannon… Kuitti! ja suljetut ovat myös toukolaisten kidat.” Samalla nimismies kertoo, ettei ”provastikaan kiristele” Jukolan miehiä ”milloinkaan enään”.

Lutherin opetus kahdesta regimentistä

 Kyse on kahdesta Jumalan vallankäytön muodosta, maallisesta ja hengellisestä. Maallisen regimentin tehtävä on ylläpitää hyvää järjestystä yhteiskunnassa. Sellaisena sekin on Jumalan palvelija eikä turhaan miekkaa kanna. Hengellinen regimentti on Kristuksen valtaa, valtaa armahtaa, antaa syntejä anteeksi, eheyttää elämää ja antaa uutta toivoa iankaikkisuuteen asti. Pojat eivät kyllä käy ripittäytymässä eikä ”provasti” sanallisesti lausu heille synninpäästöä. Mutta uudelleen alkamisen armosta tässä kuitenkin on kysymys. Nimismies saattaa laillisen yhteiskuntajärjestyksen voimaan ja ”provasti” mahdollistaa veljesten elämän uudistumisen. Kahden regimentin turvin pojat keskeyttävät pakomatkansa sotaväkeen, palaavat Impivaaraan, opettelevat lukemaan ja saavuttavat sitten sen kunnioitettavan aseman yhteisössään.

Martti Lutherin opetuksen yhteiskunnallinen merkitys

Erityisesti Pohjois-Euroopassa se on suuri. Muiden muassa talousmies Sixten Korkman on viitannut siihen hiljan ilmestyneessä kirjassaan Talous ja humanismi (2023). Yhteiskuntajärjestys ja sen talous ei kuitenkaan ole uskonpuhdistajalle se pääasia. Tärkeintä hänelle on syntisen ihmisen pelastuminen iankaikkiseen elämään, syntisen vanhurskauttaminen.

Esimerkkitapauksena Simeon…

 Simeon on veljeksistä ikänsä puolesta keskimmäinen. Häntä vanhempia ovat Juhani ja kaksoisveljet Tuomas ja Aapo. Nuorempia ovat kaksoisveljet Timo ja Lauri sekä kuopus Eero. Veljesten luonteita, persoonallisuuksia, asenteita ja uskonnollisuutta olisi mielenkiintoista tarkastella kaavan a-b-c-b-a avulla. Tässä on mahdollista todeta vain, että Simeon on c, se keskimmäinen veli. Hän on ehdottomasti veljeksistä hurskain. Hän myös tuo jumalisuutensa sanallisesti esiin joka käänteessä.

Toisaalta on todettava, että erityisen luterilaista Simeonin hurskaus ei ole. Se edustaa pikemminkin keskiaikaisia kirkollisia ihanteita. Simeon on ja pysyy naimattomana. Avioliitto on hänelle kaukainen mahdollisuus: ”Olkoon kaikki taivaan isän huomassa.” Naurettavuuteen asti Simeon on askeetti: ”Kun panee hyvin pikkuisen sianmurennusta leivänpäälle, niin se särvittää niin.” ”Mitä sitten poltetaan, koska metsä loppuu.” ”Ei vaankaan meidän talossa herrastella piisaa.”

 Edelleen, jumalisuuden asiassa Simeon luottaa järkeen. Runsaan viinanjuonnin sekä Simeonin ja Eeron onnettoman kaupunkimatkan jälkeen lukutaidottomien veljesten käydessä kirjat kourassa maanantaina kirkkoon Simeon toteaa: ”Kas, jota lähemmäs Herran temppeliä astun, niin tyyntyypä mieleni myrsky yhä enemmin ja enemmin ja mieleni vilvoittuu. Ah! Hurskasten retkillähän käyskelee viisas mies, mutta synnin loassa täällä rypee tyhmyys ja sokeus.” Hetken päästä veljekset joutuvat Tammiston pihalla rajuun tappeluun Toukolan miesten kanssa. Simeonin viisaus ei vie perille.

 Viina on Simeonin vakava heikkous. Kerta toisensa jälkeen Simeon päättää pysyä erossa siitä, mutta retkahtaa aina ja pahasti. Itseensä pettyneenä hän päättää lopettaa päivänsä ja mennä hirteen. Juhanin anoppi löytää Simeonin tästä toimesta ja hälyttää paikalle Juhanin. Juhani puolestaan kutsuu hätiin Aapon. Yhdessä he nuhtelevat ja lohduttavat Simeonia niin, että ”ilmestyi äkisti katkeran-suloisia poimuja ympäri Simeonin huulten ja kyyneliä virtaavan itkun ääneen paukahti miehen kurkku… Niin kääntyi Simeonin sydän kohden eloa ja toivoa taas.”

Veljeä ei jätetä

 Jumala vanhurskauttaa, Jumala pelastaa syntisen ihmisen elämään. Jumala sen tekee yksin armosta, Kristuksen tähden ja uskon kautta. Ihmisen oma hurskaus tai järki ei siihen yllä. Tämä on silkkaa luterilaisuutta. Mutta jos Jumala armossaan ei jätä syntistä oman onnensa nojaan, ei ihmistenkään pidä jättää. Tämäkin on silkkaa luterilaisuutta. Talvisodassa asia ilmaistiin näin: Aseveljeä ei jätetä. Ei jätetty elävänä, ei jätetty haavoittuneena eikä jätetty kaatuneenakaan. Sankarihaudat kirkkojemme vierellä ovat verraton muistomerkki siitä, miten Suomessa on uskottu ja eletty todeksi luterilaista vanhurskauttamisoppia. Näin toimivat myös Juhani ja Aapo veljensä suhteen. Simeonia ei jätetty pulaan.

 … ja Seunalan Anna

 Seunalan Anna on uskossaan täysin puhdas. Kivi ei kohdista Annan hengellisyyteen minkäänlaista kritiikkiä tai edes huumoria. Ei pienintä hymyäkään. Anna reagoi Juhanin kiroiluun tavalla, joka johdattaa tämän ripittäytymään, kirkonpenkkiin, körttitakkiin ja herännäisyyteen. Anna on ”nähnyt kummia näköjä ja houraillen ennustellut paljon ihmeitä”. Vuohenkalman torpassa emännöidessään hän ei tavoittele ”huoneenhallitusta” vaan ”seisoo tulisijan ääressä patansa vaiheilla, mietiskellen äänetönnä”. Anna on aito, vakaa kristitty ihminen. Tätä taustaa vasten tuntuu yllättävältä, että Annan ”sunnuntailakeassa tuvassa” lapselleen laulama Sydämeni laulu ei sisällä vähäisintäkään viittausta kristinuskoon.

 Martti Luther ei yleensä luokittele syntejä pienempiin ja suurempiin synteihin. Syntinen ihminen tekee syntejä, ja se on siinä. Ja synnin palkka on kuolema, niin kuin Raamatussa sanotaan. Luther kuitenkin tekee poikkeuksen tästä säännöstä. Hän toteaa, että kun ihminen tekee parhaansa pelastaakseen itsensä, hän tekee kuolemansynnin. Ja Luther jatkaa, että kuitenkin ihmisen on tehtävä parhaansa nimenomaan lähimmäistä rakastaessaan.

”Sydämeni laulu”

 Seitsemässä veljeksessä kuolema on jatkuvasti esillä. Prof. Aarne Kinnunen toteaa artikkelissaan ”Nauru Seitsemässä veljeksessä” (2005), että ”raaka luonto ympäröi veljeksiä: sudet, härät, nälkävuodet, tuli, pakkanen, kaikki uhkaavat ihmistä kuolemalla”. Jopa veljekset uhkaavat toisiaan. Kuolema muodostaa veljesten elämässä ikään kuin taustan tai kehyksen kaikelle tapahtuvalle, koomisuudelle ja naurullekin. Kuolema on keskeinen seikka myös Annan laulamassa Sydämeni laulussa. Se on sitä hyvinkin luterilaisessa mielessä. Anna laulaa lapselleen tuonelasta:

”Tuonen lehto, öinen lehto!

Siell` on hieno hietakehto,

sinnepä lapseni saatan.”

Anna tahtoo lapselleen parasta, mitä tietää. Hän tahtoo sitä koko sydämestään, inhimillisestä sydämestään. Luterilaisittain sanottuna syntisestä (peccator) sydämestään. Ja se mitä Anna lapselleen sydämestään tahtoo, on kuolema, koska sieltä ”kaukana on vaino, riita, kaukana kavala maailma”. Mutta Anna ei tahdo tätä vain tavallisena ihmisenä, vaan myös – ja ennen kaikkea – lastansa rakastavana äitinä.

 ”Eikä kantele niin heleästi helise, kuin hänen äänensä silloin sunnuntailakeassa tuvassa.” Toisen kerran Annan ääni helisi – tai ”heloitti” – veljesten viettäessä perheineen joulua Jukolassa. ”Simeoni alkoi ihanan virren ja naiset, kirjat helmoilla, yhtyivät kaikki yhteen ääninensä… ja kauniimpana kaikkein ääntä heloitti aina muiden joukossa kainon Annan puhdas ja lempeä ääni”. Kyseinen ihana virsi, jouluvirsi oli tietysti – vaikka Kivi ei sitä nimeltä mainitse – Martti Lutherin virsi Enkeli taivaan: ”Herramme Kristus teille nyt on tänään tänne syntynyt, ja tää on teille merkiksi: seimessä lapsi makaapi.” Anna laulaa lastansa Tuonelan kultakehtoon, mutta Jumala saattaa ainokaisen Poikansa enkelten – ja Seunalan Annan – veisatessa ”halpaan seimehen heinille härkäin, juhtien!”

 Voisiko tämän kauniimpaa, ihanampaa kuvausta löytää Martti Lutherin simul iustus et peccator, samalla kertaa syntinen ja vanhurskas -opille!