Teologisen Aikakauskirjan numero 1/ 2024 on omistettu antisemitismiä tutkiville artikkeleille. Kirjotan yleisemmän arvion numerosta, mutta todettakoon että monen artikkelin lähtökohta on juutalaisten oma kokemus. Tällainen lähestymistapa ei ole kovin yleinen kun Suomessa antisemitismiä käsitellään. Juutalaisten oma kokemuksen pohjalta lähtee liikkeelle myös Åbo Akademin kirkkohistorian dosentti André Swanströmin (A.S) artikkeli ”Israel, antisionismi ja antisemitismi Helsingin Sanomien pääkirjoituksissa 1990-2023”.
Aulis Kallio (A.K): Dosentti Swanström, valottaisitko lukijoille hieman artikkelisi taustaa, mainitset muun muassa toimittajanakin tunnetun Rony Smolarin kriittisen kirjoituksen Helsingin Sanomien mielipidepalstalla 2008. Smolar toimi tuolloin Suomen juutalaisten seurakuntien keskusneuvoston ja Helsingin juutalaisen seurakunnan puheenjohtajana.
A.S: Artikkelin taustalla on juutalaisten pitkään jatkunut kokemus niin Suomessa kuin muuallakin siitä, että media kohtelee Israelia epäreilusti. Vinoutunut uutisointi on jatkunut vuosikymmeniä. Rony Smolar sanoitti osuvasti tämän juutalaisten kokemuksen mielipidekirjoituksessaan. Äärimmilleen viedyssä ja vinoutuneessa Israel-kritiikissä oli Smolarin mukaan kyse antisemitismin modernista muodosta. Olen itse pitkään miettinyt, että juutalaisten kokemus median Israel-vastaisuudesta olisi syytä todentaa tutkimuksen kautta. Kun puhutaan rasismista, on selvää, että rasismin kohteena olevia ihmisiä kuunnellaan ja heidän kokemuksensa otetaan vakavasti. Kun puhutaan antisemitismistä, tulisi siis juutalaisia kuunnella. Nyt juutalaisten kokemus median antisemitismistä on saanut empiirisen vahvistuksen tutkimuksen kautta. Media, tässä tapauksessa Helsingin Sanomat, kohtelee Israelia tavalla, joka toistuvasti täyttää antisemitismin kriteerit. Hamasin 7.10.2023 tekemän barbaarisen hyökkäyksen jälkeen media havahtui hetkeksi antisemitismin olemassaoloon ja tunnusti sen, mutta nyt olemme lyhyen hengähdystauon jälkeen tilanteessa, jossa antisemitismi on palannut ja itse asiassa noussut entistä kauhistuttavampiin mittasuhteisiin. Israelia kohtaan esitetyt syytökset ovat tällä hetkellä monissa tapauksissa räikeän antisemitistisiä.
A.K: Mainitset, että päätoimittaja Janne Virkkusen aikana 1991–2010 Helsingin Sanomissa oli suoranainen kampanja, jossa väitettiin, ettei Israelin arvostelu ole antisemitismiä. Sitähän se ei välttämättä olekaan, mutta Israelin demonisointi kyllä on, kuten osoitat. Avaatko kysymystä Israel-kritiikin, antisionismin ja antisemitismin yhteyksistä?
AS: Antisemitismiin kuuluu stereotypioita, joiden mukaan juutalainen on ahne, julma, kostonhimoinen, vallanhaluinen, ylemmyydentuntoinen jne. Kun näitä stereotypioita sovelletaan Israeliin, on kyse antisemitismistä. Kun Israelin toimia verrataan natseihin ja holokaustiin, on myös kyse antisemitismistä. Antisionismi on antisemitismiä silloin, kun kielletään juutalaisten oikeus omaan valtioon, eli kiistetään Israelin olemassaolon oikeutus. Israel-kritiikki on antisemitismiä silloin, kun Israeliin sovelletaan kaksoisstandardeja.
A. K: Olet analysoinut Helsingin Sanomien pääkirjoitukset tutkimusajankohtana ja määritellyt pääkirjoitusten ja pääkirjoitussivun kolumnien antisemitismin osuuden. (Janne Virkkusen ohella kolumneissaan Israelin demonisointia harrastivat muun muassa Pentti Sadeniemi ja Olli Kivinen.) Miltä tulos näyttää verrattuna muiden Euroopan johtavien sanomalehtien vastaavaan osuuteen?
A.S: Helsingin Sanomien Israelia koskevista pääkirjoituksista 14 % oli luonteeltaan antisemitistisiä. Muiden eurooppalaisten sanomalehtien osalta ei vastaavaa analyysia ole toteutettu. Lähimmät vertailukelpoiset tulokset koskevat johtavien eurooppalaisten medioiden uutisten kommenttikenttiä sosiaalisessa mediassa. Vuonna 2021 ranskalaisten ja saksalaisten medioiden Israelia koskevien uutisten kommenteista 12–13 % oli luonteeltaan antisemitistisiä. Brittiläisten medioiden kommenteista 26 % oli antisemitistisiä. Tässä on syytä muistaa, että pääkirjoitukset ovat yleensä lähtökohtaisesti maltillisempia kuin uutisia koskevat kommentit. Lähdeaineistojen eroavaisuuksista huolimatta voidaan todeta, että antisemitismiä esiintyy merkittävässä määrin niin suomalaisissa kuin muissa eurooppalaisissa medioissa. Vaikka mediatalot muuten moderoivatkin keskustelua omilla nettialustoillaan, ei antisemitismiä selvästikään haluta kitkeä niiltä.
A.K: Voisitko määritellä, millä tavoin Helsingin Sanomien pääkirjoitussivun Israel-kritiikin antisemitistiset painotukset ovat ilmenneet?
A.S: Pääkirjoituksissa Israeliin liitettiin antisemitistisiä stereotypioita kuten kostonhimo, julmuus, ylemmyydentunto ja suhteettoman väkivallan käyttö. Israelin toiminta rinnastettiin natseihin, kun väitettiin Israelin sulkevan palestiinalaisia ”gettoihin” ja tuhoavan ”gettoja”. Perättömät sotarikossyytökset ja väitteet ”apartheidista” ja ”valtioterrorista” palvelivat myös Israelin demonisointia. Juutalaisten historiallinen yhteys Israeliin kiistettiin ja juutalaisten uskonnollinen oikeus pyhiin paikkoihin kuten Jerusalemin temppelivuoreen mitätöitiin toistuvasti. Israeliin sovellettiin myös kaksoisstandardeja erityisesti Gazan saarron suhteen ja Egyptin rooli saarron ylläpitäjänä ohitettiin.
A.K: Olet havaitsevinasi tietyn muutoksen Saska Saarikosken toimiessa Helsingin Sanomien pääkirjoitustoimituksen esihenkilönä. HS on myöntänyt, että Israel-kritiikki voi mennä antisemitismin puolelle. Jo takavuosina, kun ministeri Pertti Salolainen päästi suustaan sammakon, että Yhdysvaltojen tuki Israelille johtuu siitä, että juutalaisia on paljon politiikassa, mediassa ja muilla avainaloilla, Saarikoski kolumnissaan totesi, että ministeri on vaarallisen lähellä perinteistä antisemitististä väittämää. Saska Saarikoski on epäilemättä valopilkku Helsingin Sanomien toimituksessa. Mutta voiko yhden henkilön varaan paljon laskea, kun kyse on vinoutuneesta instituutiosta?
A.S: Artikkelin käsikirjoituksen valmistumisen jälkeen on tapahtunut taas paljon, ja optimismi ei tällä hetkellä ole päällimmäisenä. Helsingin Sanomien antisemitistinen linja on ilmeisesti, että Israelin toimet Gazassa saa rinnastaa Varsovan geton tuhoamiseen. Hieman Hamasin massiivisen terrorihyökkäyksen jälkeen tällaisia kommentteja alkoi esiintyä Helsingin Sanomien uutisten kommenttikentissä ja mielipidekirjoituksissa. Ilmoitin asiattomasta kirjoituksesta, mutta se ei johtanut antisemitistisen sisällön poistamiseen. Kirjoitin asiasta päätoimittaja Erja Yläjärvellä, mutta hän ei vastannut. Olen myös saattanut tutkimukseni tulokset päätoimittaja Yläjärven tietoon, mutta hän ei vastannut tähänkään viestiin. Lehden linja siis on käytännössä salliva antisemitismin suhteen. Kun tutkimustulokset ovat päätoimittajan tiedossa, on entistä surullisempaa lukea pääkirjoitussivulla Israelia kohtaan esitettyjä syytöksiä, joissa on vahva antisemitismin sivumaku. Saska Saarikosken muutama antisemitismin tunnistava kirjoitus jää pieneksi valonpilkahdukseksi syvenevään pimeään.
A.K: Minua ei lakkaa hämmästyttämästä, miten yksipuolisesti Helsingin Sanomien ulkomaantoimitus käsittelee israelilais-palestiinalaista selkkausta. Muistan kuvareportaasin muutaman vuoden takaa Israelin ja Länsirannan erottavasta turvamuurista. Koko juttu käsitteli sitä, mitä haittaa turvamuurista on palestiinalaisille. Sanallakaan ei mainittu, että Israel rakensi muurin pakosta, kun itsemurhapommittajien räjähteet silpoivat suurin määrin israelilaisia toisen eli Al-Aqsan intifadan aikana 2000-luvun ensi vuosikymmenenä. Muuri estää terroristien soluttautumista Israeliin. Minusta tällaiset jutut kertovat siitä, että Suomen johtavassa päivälehdessä toimittajilta voi ja saa mennä journalistin ja aktivistin rooli sekaisin. Tällaista tapahtuu myös muissa medioissa, kuten Yleisradiossa, ja se on kovin yleistä muidenkin länsimaiden medioissa. Pitäisikö panostaa enemmän toimittajien koulutukseen? Tosin näyttää vahvasti siltä, että kasvattajiakin pitäisi kasvattaa. Muistan Helsingin yliopiston Lähi-Idän tutkimuslaitoksen tilaisuuden Lähi-Idän konfliktista. Paneelissa oli joku tutkija ja loput olivat opiskelijoita, jotka olivat toimineet järjestöjen ihmisoikeustarkkailijoina Itä-Jerusalemissa ja Länsirannalla. Missä määrin asiantuntijoista käyvät nuoret aktivistit, jotka ilman riittävää koulutusta ja kokemusta kriisialueilta lähetetään raportoimaan järjestöille Israelin rikkomuksista?
A.S: Toimittajien koulutukseen olisi todellakin syytä panostaa. Koulutuksessa olisi syytä konsultoida paikallista juutalaisyhteisöä. Valitettava tosiasia on, että osa akateemisista tutkijoista on itse siirtynyt niin sanotusti aktivistimodeen. Israelin historian ja politiikan asiantuntijoina esiintyvien ihmisten joukossa on valitettavasti henkilöitä, jotka suhtautuvat tutkimuskohteeseensa huomattavan vihamielisesti, siihen pisteeseen saakka, että heidän lausunnoistaan paistaa läpi antisemitismi. Esimerkkinä voidaan mainita Helsingin yliopiston Lähi-Idän tutkimuksen professori Hannu Juusola, joka on julkisesti vaatinut Israelin ”de-sionisaatiota” eli sionismista luopumista. Kieltämällä Israelin olemassaolon oikeutuksen juutalaisvaltiona Juusola tulee itse asiassa ajaneeksi antisemitististä agendaa. Juusola on yksi Helsingin Sanomien usein käyttämistä asiantuntijoista. Asiantuntijan ja aktivistin rooli menee Juusolalta itseltään sekaisin, kun hän kommentoi aihepiiriä viestipalvelu X:ssä (ent. Twitter).
Kun seuraavaa tutkijasukupolvea koulutetaan tässä hengessä, on selvää, että opiskelijat helposti omaksuvat aktivistisen asenteen. Perillä Länsirannalla on riski, että aktivistiopiskelijat tekevät työtään yhteistyökumppaneinaan antisionistisen agendan omaksuneita kansalaisjärjestöjä ja palestiinalaisia aktivisteja. Näin siis erityisesti Lähi-Idän tutkimuksen ja yhteiskuntatieteiden piirissä. Tasapainoisempaa akateemista asiantuntemusta olisi tarjolla esimerkiksi judaistiikan ja antisemitismin tutkimuksen piirissä, mutta näiden alojen tutkijat tulevat harvemmin kuulluiksi mediassa. Helsingin Sanomien toimittajilla on selvästi tapana haastatella Israelia koskevissa kysymyksissä asiantuntijoita, joilla on valmiina negatiivinen, usein antisemitistiseen antisionismiin vivahtava näkemys Israelista. Julkisuudessa nämä asiantuntijat pitävät kiihkeästi kiinni näkemyksestä, jonka mukaan ”Israelin kritisoiminen” ei voi olla antisemitismiä. Tämän Israelia demonisoivan toimittajien ja tutkijoiden kehän murtaminen on suuri haaste. Nyt aihepiirin valaisemiseksi on onneksi tarjolla uutta tutkimustietoa!
Kiitos haastattelusta, dosentti André Swanström.
André Swanströmin kuva: Riitta Kantinkoski.
