Uuden testamentin ja antiikin filosofian tutkijan Niko Huttusen ja Venäjän kulttuurihistoriaan ja ortodoksiseen kulttuuriin syvällisesti perehtyneen Elina Kahlan toimittama Apokalypsi nyt! Perikadon politiikka yhdistää ilahduttavalla tavalla teologian ja yhteiskuntatieteiden näkökulmaa apokalyptiikkaan. Tämä on ajankohtaista tilanteessa, jossa Venäjä käy uskonnollisesti virittynyttä puolustussotaa ”saatanallista” länttä vastaan.
Apokalypsi nyt! avaa näkökulman siihen, että apokalyptiikka ei rajoitu yksinomaan kristinuskoon, vaan koskettaa suurta osaa ihmiskunnasta. Toinen tärkeä näkökulma kirjassa on alun perin uskonnolliseen ajatteluun liittyneen apokalypsin poliittisuus ja sekulaarisuus.
Niko Huttunen analysoi avausluvussa ”Mitä on apokalyptiikka?” apokalypsia ja sen lähikäsitteitä raamatuntutkimuksen näkökulmasta. Hän tuo esiin, että apokalyptiikka tarkoittaa sekä todellisuuskäsitystä että kirjallisuuslajia. Apokalyptinen todellisuuskäsitys näkee, että Jumala ohjaa kosmista historiaa ja ottaa täydellisen vallan lopunajan eskatologisessa käänteessä. Raamatun kirjallisuudenlajina apokalyptiikka on Vanhan testamentin nuorinta kerrostumaa, ja siinä on teologisesti tärkeitä viittauksia uskosta kuolleiden ylösnousemukseen. Uuden testamentin maailmankuvassa apokalypsis on jo taustaoletuksena.
Aloitusluvussa kuvatut apokalyptiikan piirteet: lineaarinen aikakäsitys, deterministisyys, millennialismi, eskatologia, lopun ajan käänne, lähiodotus, suuri ahdistus, dualismi, poliittisuus, peitekielisyys ja messiashahmot muodostavat jäntevän rungon kirjan muita lukuja kirjoittaneille asiantuntijoille.
Markku Ruotsila käsittelee luvussa ”Apokalyptiikka Yhdysvaltain poliittisessa kulttuurissa” aihetta, jonka vaikutukset nousevat jälleen tietoisuuteemme ensi syksynä, kun maahaan valitaan uusi presidentti. Ruotsila murtaa meidän, pinnallisesti amerikkalaisuutta tuntevien, eurooppalaisten virhekäsityksen siitä, että uskonto ja politiikka olisivat Yhdysvalloissa jo varsin varhain erotettu politiikasta.
Todellisuudessa lähes kaikki Yhdysvaltojen poliittiset toimijat ammentavat alkuaan kristillisen apokalyptiikan aineksista eri suunnista maahan muuttaneista muodostunutta kansakuntaa yhdistävän ajatuksen amerikkalaisuuden erityisestä tehtävästä. Ruotsila tutustuttaa lukijan amerikkalaisten apokalyptisiin näkemyksiin, joilla on ollut ratkaiseva merkitys vahvimman suurvallan sisä- ja ulkopolitiikan sisältöihin.
Näkisin, että yhdysvaltalaisen apokalyptiikan voisi mieltää myös valtavaksi voimavaraksi. Sen voimaannuttamana varsin nuoresta kansakunnasta on tullut tieteellisen, teknisen, kulttuurisen ja poliittisen kehityksen kiistaton johtovaltio. Tästä edistyksestä hyötyvät myös muut kansakunnat.
Marco Nilssonin kirjoittama luku Islam, apokalypsi ja jihadismi tutustuttaa lukijansa sunnalaisen islamin apokalyptiseen ajatteluun ja analysoi sen vaikutuksia jihadismiin. Usko tuomiopäivän tulemiseen on yksi islamin kuudesta uskonkappaleesta. Jumalan luomat ihmiset palaavat hänen luokseen saadakseen palkan tai tuomion sen mukaan mitä ovat elämässään tavoitelleet. Koraanissa ei kuitenkaan ole Raamatun tavoin Johanneksen ilmestystä vastaavaa apokalyptista kirjaa, vaan aihepiirin tekstit sisältyvät perimätietoa säilyttäviin hadith-kirjoihin.
Islamin apokalyptinen kirjallisuus sisältää samoja piirteitä kuin kristillinen ja juutalainen apokalyptiikka, ja siinä kommentoidaan niiden tavoin aikakauden poliittisia käänteitä. Muslimit tulkitsevat kristittyjen tavoin Israelin ja arabimaiden konfliktia lopun ajan merkkeinä. Moderni sunni-islamilainen poliittinen jihadismi hyödyntää apokalyptisia teemoja motivoidakseen taistelua ei-muslimeja ja ”oikeauskoisen sunnalaisuuden” hylänneitä shiioja vastaan. Apokalyptinen ajattelu ja lähiodotus ovat valtavirtaa monissa muslimimaissa.
Elina Kahla käsittelee luvussa ”Apokalypsi venäläisen itseymmärryksen ja kansalaisuskonnon ytimessä” kollektiivista patrioottisilla historiakäsityksillä ylhäältä ohjattua itseymmärrystä Venäjästä jumalankantajakansana, jolla on erityistehtävä. Luku avaa venäläisiä pyhän sodan ja uusmarttyyriuden käsitteitä sekä sitä, kuinka niissä sekoittuvat uhrin ja pyövelin roolit.
Tällä hetkellä venäläistä kansalaisuskontoa käytetään hyökkäyksellisen sodankäynnin oikeuttamiseen, ja siinä esiintyy apokalyptiikan peruskuvastosta tuttua messianismia ja katekhon-ajattelua. Oman toiminnan oikeuttamisen lisäksi Kahla näkee, että venäläinen kansalaisuskonto pyrkii palauttamaan nykyiselle itsevaltaiselle hallitsijalle keisarillista, Jumalan voiteleman johtajan, asemaa. Huomio siitä, että venäläinen apokalyptinen malli korostaa lineaarisuudesta poiketen syklistä kertautuvuutta on teologisesti tärkeä.
Kahlan mukaan venäläisen kansalaisuskonnon keskeiset elementit, syntytarina, symbolikieli, juhlat, sotilaalliset esikuvat ja uhrimieli, yhdistyvät valtiolliseen suurvaltaisuuteen ja omapiirteisyyteen. Niitä käytetään kansakunnan mobilisoimiseen ja erottamaan ”omat” vihollisista. ”Venäjän maallinen ja kirkollinen johto ovat aseistaneet Venäjän kasteesta alkaneen liitonsa oikeuttaakseen hyökkäyssotiaan kosmisina hyvän ja pahan taisteluina ja naamioinut ne ortodoksisen uskon ja arvojen puolustamiseksi.”
Santeri Kytönevan luku ”Kremlin hyökkäyssodan oikeutus: kosminen dualismi ja vastustajan nimeäminen” pureutuu tulkintaan, jossa sekä Venäjän maallinen että hengellinen johto pyrkivät puheissaan oikeuttamaan sotaa Ukrainassa rinnastamalla sen kosmiseen kamppailuun pahuuden voimia vastaan. Keskeisiä käsitteitä ovat anti-Venäjä, Novorossija ja satanismin vastustaminen.
Kytöneva pohtii aiheellisesti sitä, tukeeko Venäjän ortodoksinen kirkko yhtenä monoliittina Venäjän hyökkäystä Ukrainaan. Kiistatonta on se, että kirkon johtaja patriarkka Kirill on antanut tukensa sodalle ja hänen lausuntonsa ovat jyrkentyneet. Niissä on myös teologisesti kiistanalaisia apokalyptiikkaan läheisesti liittyviä pelastuskäsityksiä sotilaiden veriuhrin antajaansa puhdistavasta vaikutuksesta.
Kahla ja Kytöneva tuovat tärkeänä pointtina esiin sen, että venäläinen kansalaisuskonto ei rajoita itseään ortodoksisuuteen, vaan pyrkii puhuttelemaan hengellisesti myös muiden Venäjän perinteisten (ja laissa lueteltuja) uskontojen tunnustajia. Siksi vaatimuksia Ukrainan de-satanisaatiosta on kuultu myös Tšetšenian presidentin suusta.
Heikki Pesonen johdattaa lukijansa kotimaisen sekulaarin apokalyptiikan pariin luvussa ”Pentti Linkolan apokalyptiikka”. Pesosen mukaan moderni ympäristöliike on hyödyntänyt apokalyptista retoriikkaa aluksi korostaessaan liikakansoituksen vaaroja, sittemmin saastumisen ja nykyisin ilmastonmuutoksen käsittelyssä.
Pentti Linkola (1932–2020) osallistui ekoapokalyptiseen ajatteluun, mutta poikkesi siitä olennaisesti korostaessaan ihmislajin pakotetun vähentämisen tarvetta, ekofasismia. Linkolan ajattelun keskeinen perusta on kompromisseihin taipumaton antimodernismi: jokainen moderni edistysaskel vieraannuttaa ihmistä luonnosta ja itsestään. Optimistisemmissa teksteissään Linkola haikaili utopiaa esiteollisesta ja -modernista maanviljelyskulttuurista, jossa elanto olisi saatavissa sopivan joutilaasti.
Linkolan tekstejä värittää voimakas dualismi, oman näkemyksen profeetallisuus, voimakkaan luontokatoon ja sen aiheuttajiin kohdistuva suru ja viha sekä ihmiskunnan suureen enemmistöön kohdistuva halveksunta. Toisin kuin uskonnollissa apokalyptiikassa, Linkola ei ajatellut ympäristötuhon tuovan mahdollisuutta uuteen tai parempaan, ja siksi olisi oikeutettua käyttää väkivaltaa sen estämiseksi. Linkola ei kuitenkaan siirtynyt ajatuksista tekoihin, todennäköisesti siksi, että hän piti ihmisistä, vaikka vihasikin ihmiskuntaa.
Vesa Oittinen ja Sakari Säynäjoki kirjoittavat luvussa ”Günther Anders – ydinapokalypsin ajattelija” Suomessa varsin tuntemattoman saksalaisen Günther Andersin (1902–1992) näkemyksistä, jotka ovat jälleen tulleet valitettavan ajankohtaisiksi.
Andersin teknologiakritiikin keskeinen ajatus on, että ihminen on luonut tekniikkaa, jonka täydellisyyden edessä ihminen tuntee häpeää siitä, ettei ole enää yhteensopiva luomuksensa kanssa. Ydinase on tämän kehityksen ”huippu”: ihminen kykeni luomaan pommin, jonka seurauksia hän ei kykene sen enempää kuvittelemaan kuin estämään. Andersia häiritsee – ehkäpä linkolaisen profeetallisuuden hengessä – se kuinka ihmiset pystyvät elämään huolettomina tämän apokalyptisen uhan alla.
Näkisin, että Andersin teknologiakritiikki olisi hyödyllistä myös nykyisten teknologisten harppauksien arvioinnissa. Näistä mielen tulevat ensimmäisinä palvelimien haavoittuvuuksia hyödyntävät tietovarkaudet ja tekoälyn uhkakuvat.
Vaikka kykenisinkin sotatieteellisen koulutuksen saaneena kritisoimaan Andersin näkemyksiä, en tee sitä. Siinä määrin vakavia ja perusteltuja hänen huomionsa ovat. Sen sijaan puutun kirjoittajien käyttämään ilmaisuun: ”Ukrainan sota ja Naton laajeneminen ovat palauttaneet ydinaseet poliittiseen keskusteluun”. Se pakottaa kysymään, mihin ja miksi kirjoittajat hukkasivat Venäjän toimijuuden tässä kehityksessä?
Mika Aaltolan kirjoittama (vertaisarvioimaton) loppuluku Lopunajat ajassamme pelkistää apokalyptiikan politiikaksi ja jää hieman irralliseksi muuten jäntevästi toimitetusta kirjasta. Ehkäpä toimituskunnan kirjoittama loppuluku olisi toiminut paremmin.
Apokalypsi nyt! tarjoaa tiiviin lukupaketin apokalyptisen ajattelun lähtökohdista ja sovelluksista. Vertaisarvioitujen lukujen kirjoittajaksi on saatu genren kotimaisia kokeneita ja sellaisiksi tulevaisuudessa – jos sitä meillä enää on – kasvavia kirjoittajia.
Arvioitu teos: Niko Huttunen & Elina Kahla (toim.): Apokalypsi nyt! Perikadon politiikka. Kirkon tutkimus ja koulutus 2024. 193 s.
