Professori Sami Pihlström kirjoitti (HS, Vieraskynä, 28.7.): ”Kaikki arvomme nojaavat natsismin pahuuden ehdottomaan torjumiseen ja sen uhrien ihmisarvon tunnustamiseen.” Näin on ja pitää olla.
Koulun alkaessa on syytä korostaa, että sen keskeinen tehtävä on eettinen. Jos tätä ei ymmärretä ja oteta sen toimissa huomioon, koulu menettää perustan, jolle se voi rakentaa tulevaisuutensa siten, että se säilyy merkittävänä yhteiskunnallisena instituutiona.
Eettisen eetoksen tulee näkyä koulun arjessa eikä pelkästään juhlapuheissa. Arvokasvatus ei saa olla irrallaan koulun käytännöstä. Jos hyvyyttä, totuutta ja kauneutta opetetaan ilman sidosta oppijan arkeen ja niihin ehtoihin, joissa käsitykset ovat syntyneet, on tuloksena vain kulissioppimista.
Koulun kaikkien työntekijöiden tulee käsittää, että sivistys ei ole koskaan tarkoittanut vain opillista sivistystä. Sivistykseen kuuluvat ihmiselämän kaikki puolet: tavat, käytös, moraali ja taide.
Suomalainen akateemikko ja filosofi G. H. von Wright (1916-2003) sanoo muistelmissaan (2002): ”Uskonto, ja minun mielestäni myös moraali, on enemmän sydämen kuin järjen asia. Mutta siihen haluan lisätä, että sydämen ymmärrys on myös yksi järjen muoto.”’
Koulussa näiden sivistyksen eri näkökulmien korostaminen on erittäin tärkeää aina, mutta etenkin nykyaikana, kun myös omassa maassamme ilmenee rasismia, vihapuhetta ja jopa natsismia.
Meidän on otettava vakavasti fasismin opettama läksy, jonka saksalainen filosofi ja sosiologi Theodor W. Adorno (1903-1969) mainitsee kirjoituksessaan Kasvatus Auschwitzin jälkeen (1995): ”Ettei Auschwitz enää toistu, on tähdellisin kasvatukselle asetettavista velvoitteista.
