Suomen valtion viestinnän kovassa ytimessä useita vuosia toimineiden Markku Mantilan ja Jouni Mölsän kirja pureutuu valtiolliseen informaatiovaikuttamiseen. Kirjoittajien osaamisen ja kokemuksen perusteella on lupa odottaa sujuvaa rautaisannosta. Esipuhe kertoo, että kirja on syntynyt kustantajan ehdotuksesta. Toiveissa oli saada lukijoille yleisteos, joka kertoisi, kuinka ihmisiin vaikutetaan ja avaisi sekä ilmiöitä että käsitteitä.
Kirjan keskiössä on vihamielinen informaatiovaikuttaminen, jonka sisältöä ja siihen liittyviä käsitteitä kirjoittajat käsittelevät. Tarkasti formuloitua vihamielisen informaatiovaikuttamisen määritelmää Mantila ja Mölsä eivät jostakin syystä anna. Onneksi he kuitenkin toteavat, että on olemassa myös laillista ja perusteltua valtiollista vaikuttamista. Jäin kuitenkin kaipaamaan laajempaa analyysiä siitä, miten nämä suhtautuvat toisiinsa, kohteidensa, keinojensa ja tavoitteidensa puolesta.
Käsitteitä ja teoriaa avaava alaluku pureutuu alan muutamiin peruskäsitteisiin lukijaystävällisten esimerkkien avulla. Vaikka hybridiuhka ei käsitteenä ole makuuni, on sen määritelmä mielestäni onnistunut. Siihen olennaisesti kuuluvaa sotilaallista osuutta ei ole keinotekoisesti poistettu ja käsitteen yleinen määrittelemättömyys tuodaan esille.
Koska Mantila ja Mölsä ovat viestinnän moniottelijoita, painottuu kirjan sisältö koettuun ja elettyyn. Kirjan teoreettisemmasta puolesta minua viehätti analyysi viestintäteknologian aiheuttamasta suuresta henkisestä muutoksesta, jonka seurauksena yhä enemmän informaatiota vastaanottava ihminen kuvittelee hallitsevansa huomionsa kiinnittymistä.
Kirjoittajat tuovat esiin havainnon siitä, että televisio tappoi talkoot ja muun vastaavan yhteisöllisyyden. Yhtä lailla se on lopettanut kyläilyn ja kirkossakäynnin. Median pirstoutuminen on jo vaikuttunut yhteiskunnan kiinteyteen, eikä sitä ole enää tukemassa kaikkia yhdistävää kansallista kertomusta. Tällaiseksi Mantila ja Mölsä tarjoavat tasavallan presidentti Alexander Stubbin virkaanastujaispuhetta mukaillen neljään vuosilukuun – 1918, 1945, 1989 ja 2022 – perustuvaa menestystarinaa Suomesta, joka on itsenäisyytensä ajan historian käänteissä pyrkinyt kohti läntistä yhteisöä, mikä saa nyt täyteytensä Nato-jäsenyyden myötä.
Kirjoittajat myöntävät, että tällaisesta tarinasta jäävät pois epävarmuudet ja ristiriidat, mutta tämä ei ole heidän mielestään olennaista. Tunnevaikutus, joka synnyttää halun olla osa tätä tarinaa, on tärkein. Rosoisempaa tarinaa kaipaavana ja nostalgiaan taipuvaisena striimaan kuulokkeisiini Jukka Kuoppamäen Sinisen ja valkoisen vuodelta 1972.
Kirjan mielenkiintoisin osuus on Markku Mantilan kertomus Venäjän ulkomaantiedustelupalvelun SVR:n yrityksestä värvätä hänet tietolähteekseen 2000-luvun alussa Madridissa. Nuoren diplomaatin epäilyt heräsivät, kun venäläisen Sergein espanjankielisessä käyntikortissa oli pieni kirjoitusvirhe. Mantila ilmoitti epäilyksistään esimiehelleen. Ulkoministeriön turvallisuuspäällikkö hankki suojelupoliisilta tarkat ohjeet, kuinka Sergein kanssa piti menetellä. Yhteydenpitoa häneen jatkettiin hetken aikaa, jotta venäläisten lähestymistavasta saataisiin lisää tietoa. Mantilan neuvokas toiminta ja kehut supon työlle lämmittävät.
Sergein käyntikortin tavoin piru piilee yksityiskohdissa. Mantilan ja Mölsän käyttämissä monipuolisissa ja valaisevissa tositapahtumiin perustuvissa esimerkeissä on paikka paikoin, jos ei huomauttamista, niin ainakin kysymistä.
Tuoreen haastattelun mukaan Venäjältä Suomeen vuonna 2009 diplomaattiautossa paennut 5-vuotias poika oli auton takakontissa isänsä kanssa, ei siis yksin kuten kirjoittajat kertovat.
Jugoslavian hajoamisvaiheen informaatiokamppailua käsittelevästä osuudesta voi lukijalle jäädä helposti väärä käsitys siitä, että Jugoslavia olisi syntynyt vasta toisen maailmansodan jälkeen. Samassa yhteydessä siihen kuuluneeksi osavaltioksi lueteltu Pohjois-Makedonia on ilmaisuna aavistuksen verran anakronistinen. Serbian SPS-puolueen tunnuslausetta tuskin käytettiin vaalikamppailussa englannin kielellä: there is no uncertainty with us. Eiköhän sitä kailotettu serbiaksi: sa nama nema neizvesnosti. Nämä vaalit järjestettiin vuonna 1990, ei 1991, kuten kirjassa.
Kirjassa on lyhyehkö lähdeluettelo, johon ei jostain syystä ole sisällytetty kaikkia tekstinsisäisinä viitteinä esiintyviä lähteitä. Esimerkiksi Ofer Fridmanin artikkeli puuttuu lähdeluettelosta.
Vastaavia pikkuvirheitä tai epäjohdonmukaisuuksia on muitakin. Vaikka ne eivät suoranaisesti haittaa kirjan muutoin ansiokkaan sisällön välittymistä, on tietokirjalta lupa odottaa enemmän.
Arvioitu teos: Markku Mantila & Jouni Mölsä: Valehtelua, vakoilua ja valtiollista vaikuttamista. Helsinki: Docendo 2024. 268 s.
'Informaatiopuolustuksen etulinja kulkee sinun pääsi sisällä' have 2 comments
18.11.2024 @ 23.19 Juha
Yhdysvaltojen presidenttiehdokkaiden kampanja antoi minusta hirvittävän kuvan mitä valheita voi levitellä ja millaisia salaliittoteorioita viljellään. Tässä uskomuksilla oli iso osa eikä faktoilla. Mutkia pistettiin suoriksi. Sitten soiteltiin Kremliin! Millaisten voimien ja pönttöpäiden armoilla maailman ihmiset ovat? Tämä vetää sanattomaksi. Varsinkin sanattomaksi vetää rotuajattelu. Miksi SE on tärkeätä? Järkyttävää. Nyt tulee yhä enemmän tällaisia valheideologioita. Mitä tapahtuu, kun AI valtaa tilaa. Kiina varsinkin kehittää sitä omiin tarkoituksiinsa, jotka voivat olla mitä vain, koska se ei ole luopunut maailman vallankumouksen ideologiasta ollenkaan; päinvastoin. Toisaalla on Gaza, Libanon ja Ukraina. Karmeata! On kiva mennä Jouluna kirkkoon( jos menee )maailman pimeyden keskellä ja olla ihan hiljaa.
28.11.2024 @ 18.25 Hannu Kuosmanen
Muuten olen sitä mieltä, että Mantilan ja Mölsän kirja pitäisi kuulua jokaisen vähänkin julkista mielipidevaltaa käyttävän käsikirjastoon.
Pari huomiota Petteri Lalun ansiokkaaseen arvioon kirjasta. Tekijät viittaavat muutamassa kohdassa myös kirkkojen ja erityisesti Moskovan patriarkaatin rooliin informaatiovaikuttamisessa. Suomessa kannattaisi erityisen tarkasti seurata patriarkaatin vaikutusvallan kasvua Afrikan maissa – jo yksistään siitä syystä, että mielikuva monista Afrikan maista pohjaa suomalaisten lähetystyöntekijöiden vuosikymmenien ajan välittämään tietoon, ihan riippumatta siitä, onko se enää mitenkään realistista vai enemmänkin vain mielikuvaa.
Kirjan mukaan Venäjän ortodoksinen kirkko toimii jo 30 Afrikan maassa ja se on asemoinut itsensä Venäjän imperialistisen ajattelun vankaksi tueksi. Mielenkiintoinen havainto on myös entisen Wagner järjestön vaihtumiseen Afrika Korps -palkkasotilasyhtiöön. Mantilan ja Mölsän mielestä yksi ortodoksisen kirkon aktivoitumisen syy on pyrkimys nimenomaan siirtää huomiota pois monissa maissa toimivista venäläisistä palkkasoturijoukoista.
Toinen ortodoksikirkon rooli näkyy venäläinen maailman (Ruskii mir) puolustamisessa. Kirjan mukaan yksi Ruskii mirin rajojen taso on rajaton venäläinen missio totuuden ja hyvän puolesta. Tässä mallissa Moskovan patriarkaatin johtaman ortodoksikirkon ajatus, jonka mukaan Venäjän ortodoksikirkon on puolustettava puhdasoppisia myös maan rajojen ulkopuolella, yhdistyy näkemykseen siitä, että Venäjä katsoo oikeudekseen puolustaa kaikkia slaaveja ja muita venäläiseen maailmaan laskettavia ihmisiä.
Viime aikoina tämä on kulminoitunut perinteisten perhearvojen puolustamiseen ja yhteistyöhön samanmielisten kanssa eri puolilla maailmaa: konservatiivit ovat löytäneet toisensa. Mantila ja Mölsä muistuttavat informaatiosodan rintamista: ”Kaikissa yhteiskunnissa on heikkouksia. Hyökkääjä pyrkii näitä kipupisteitä tökkimällä aiheuttamaan hämmennystä, inhoa, riitaa ja epäluottamusta tai vipuamaan yhteiskunnallista keskustelua sivuraiteelle.”
Ehkä tärkein on tämä havainto: ”Kielteinen informaatiovaikuttaminen pyrki hajottamaan kohdetta sisältäpäin: se mikä yhdistää, täytyy rikkoa.”
Näyttöä tästä ei ole vaikea löytää, ei kaukaa eikä läheltä.