”Minulla oli rikas oma elämä, kun liitin sen Samulin elämään ja sitten elämämme sulautuivat yhteen niin, että ei kummallakaan ollut omaa elämäänsä, oli rikas yhteinen vaellus” (Jenny Paulaharju)
Uusi elämäkerta Jenny Paulaharjusta, os. Simelius (1878- 1964) on kiinnostava kirja. Se kertoo tarinan jännittävästä ja mielenkiintoisesta naisesta ja tämän vaiherikkaasta elämästä. Teoksen kirjoittaja Marjut Paulaharju, Samuli Paulaharjun pojantytär, kykenee kuitenkin vain huonosti kätkemään oman antipatiansa Jennyä kohtaan, ja se leimaa kirjaa ikävällä tavalla.
Kuka Jenny?
Jenny Simelius oli lukkarintytär Savosta, Paavolan Kortekankaalta. Hän menetti äitinsä, vanhaa porvaris- ja pappissukua olevan Jenny Stenbäckin jo 10-vuotiaana. Lukuhaluinen tytär lähetettiin veljiensä tavoin kouluun, vaikka se ei ollut tytöille tuolloin itsestään selvää. Koulukaupungista Oulusta tuli Jennylle tärkeä jo varhain, siellä hän eli suurimman osan elämästään.
Ylioppilaaksi Jenny kirjoitti Oulun lyseon vapaaoppilaana, ensimmäisten oululaisten tyttöjen joukossa vuonna 1899. Ylioppilaskirjoitusten jälkeen Jennyn tie jatkui opettajan opintoihin, hän tähtäsi kuuromykkäinkoulun opettajaksi. Hän suoritti harjoittelun Kuopion kuuromykkäin koulussa ja auskultoi Jyväskylässä. Ensimmäinen työpaikka löytyi Pietarsaaresta, mistä hän kuitenkin mielellään palasi tuttuun Ouluun, kun sopiva työpaikka vuonna 1902 aukesi. Työ kiehtoi Jennyä, hän teki opintomatkoja Tanskaan, Norjaan, Saksaan ja Sveitsiin. Työpäivät olivat pitkiä, koulu ja koko ala tuolloin uusi, oppilaat ja opettaja toisiinsa kiintyneitä.
Jenny oli hyvin sosiaalinen ja monenlaiseen osallistuja. Hänellä oli laajat verkostot ja paljon kirjeenvaihtoa niin sukulaisten kuin ystävienkin kanssa. Hän viihtyi illanvietoissa, joissa soitettiin, laulettiin ja seurusteltiin. Jenny oli myös vakaumuksellinen kristitty ja sitoutunut naisasianainen, Naisliiton Oulun osaston jäsen jo varhain. Myös poliittinen toiminta tuli tutuksi jo Pietarsaaressa, kun Jenny keräsi nimiä laittomina pidettyjä asevelvollisuuslakeja vastaan. Kodin perintö näkyi sekä Jennyn uskonnollisuudessa että oikeistolaisuudessa halki elämän.
Samulin matkatoveriksi
Jenny eli itsenäistä koulutetun opettajattaren elämää nelikymppiseksi, jolloin yhdisti elämänsä opettajakollegansa, viiden lapsen isän, lesken ja yksinhuoltajan, tuolloin jo kansanperinteen tutkijana kunnostautuneen Samuli Paulaharjun kanssa. Haastava kuvio aivan varmasti kaikille osapuolille, niin uudelle äitipuolelle kuin lapsillekin. Kerrotaan myös, että Paulaharjujen Sinisen talon seinien sisällä Jenny oli se, joka päätti kaikista asioista.
Kirjassa korostetaan Jennyn ja Samulin sukujen luokkaeroa, monesti mainitaan, kuinka Jenny tuli vanhasta pappis- ja porvarissuvusta, Samuli torpparitaustaisesta maalaisympäristöstä. Äiditön lukkarintytär oli tuskin varsinaisesti varakas, vaikka kulttuuripääomaa varmasti olikin ja ylioppilastutkinto tuolloin naiselle aika harvinainen. Oliko ero lopulta niin suuri? Yhtä hyvin voisi ajatella, että saman koulun saman ikäiset, koulutukseltaan samankaltaiset opettajakollegat yhdistivät elämänsä.
Itsenäisestä naisesta tuli kumppani, matkatoveri ja yhteistyöntekijä: Samuli Paulaharjun intohimo perinteen keräämiseen ja pohjoisen alueeseen muutti myös Jennyn elämän. Jenny ei varsinaisesti valinnut: ”Jos et voi olla mukana, emme voi olla yhdessä”, sanoi puoliso. Perinteenkeruu ei aluksi kiinnostanut häntä, mutta vuosien varrella siitä tuli hänellekin yhä tärkeämpää. Jenny omisti asialle jatkossa kaikki kesälomansa ja vapaahetkensä myös talvella, jatkoipa tätä työtä vielä miehensä kuoltuakin, elämänsä loppuun asti.
Työnjakoakin kansanperinteenkeräämisessä oli, naisena Jennyn tehtävänä matkoilla oli tallentaa erityisesti naisten ja lasten perinnetietoa, kuten tietoja lasten kasvatuksesta, syntymästä, ruokakulttuurista. Hän haastatteli sekä naisia että miehiä monenlaisista asioista, myös vanhoista tavoista ja uskomuksista. Samuli Paulaharju vaelsi pidempiä matkoja ja laajempia reittejä, Jenny asettui usein samaan kylään pitkäksi ajaksi.
Ahkera Jenny, joustava Jenny
Paulaharjut vaelsivat yhdessä 25 vuotta, he tekivät 15 yhteistä Lapin matkaa. Lisäksi Samulin kotiseuduille Etelä-Pohjanmaalle suuntautuneita keruumatkoja kertyi kymmenen. Pohjoisten alueiden matkojen pituudet olivat kesää kohti jopa yli 2000 kilometriä, Pohjanmaallakin puolet siitä. Matkaa tehtiin veneellä, laivalla, linja-autolla, hevosella, pyörällä ja ennen muuta kävellen.
Matkat olivat fyysisesti ja henkisestikin rankkoja, vauhti varsinkin nuorempana kova, taipaleet pitkiä ja majapaikat usein alkeellisia. Jenny kaipasi rauhallisempaa tahtia ja helpompia olosuhteita, hän ilahtui, jos päästiin yöksi sivistyneiden ihmisten seuraan. Toisaalta Jenny nautti kaikkien ihmisten tapaamisesta ja haastateltavistaan, jotka olivat ”vapaita kaikesta teennäisyydestä”.
Matkoilla molemmat Paulaharjut kirjoittivat kenttämuistiinpanoja (sanalappuja!) ja matkapäiväkirjoja. Aihepiirit ovat kiehtovia ja kerätyt tarinat todistusvoimaisia. Jennystä tuli taitava perinteenkerääjä ja kansanelämän asiantuntija, vaikka alan tieteellinen koulutus häneltä puuttuikin – kuten Samuli Paulaharjultakin. Kenttämuistiinpanojen valjastaminen tässä kirjassa todistusaineistoksi siitä, mitä ja kuinka paljon keräsi ja kirjoitti aikanaan Jenny ja mitä puolestaan Samuli tuntuu nykylukijasta toki hieman haetulta ja epäolennaiselta.
Elämänsä aikana Jenny Paulaharju kirjoitti paljon. Yhteinen perinteen kerääminen, keräysmatkat ja puolison kannustus olivat tässä varmasti keskeistä. Kirjassa luetellaan pitkä lista hänen yleistajuisia artikkeleitaan, esimerkiksi Kotilieteen, Suomen Kuvalehteen, Kansan kuvalehteen, Kotiseutuun ja moniin muihin julkaisuihin. Miehensä kuoleman jälkeen hän julkaisi vähemmän, vaikka aineistoa olisi varmasti ollut.
Ristiriitainen Jenny?
”Jos Jenny jäi Samulin varjoon, se oli hänen oma vikansa” (Marjut Paulaharju)
Marjut Paulaharjun mukaan Jenny palvoi Samulia ja jättäytyi tarkoituksella itse tämän varjoon. Mikä toisaalta ei kuulosta kovin todennäköiseltä aikuisen koulutetun ihmisen toiminnalta, olipa aikakausi mikä tahansa. Naisen paikka ja mahdollisuudet olivat ehkä rajalliset, ja Jennyn uskonnollisessa taustassa mies oli vaimon pää, mutta toisaalta Jenny itse oli elämässään ollut alusta asti aktiivinen itsenäinen toimija, tasa-arvoinen ja vahva. Tällaisia olivat myös muut henkilökohtaisestikin tuntemamme vahvat Simelius–Simojoki-suvun naiset.
Paulaharjun esittämä selitys Jennyn ”ristiriitaisuudelle” on misogyyninen tapa häivyttää naisten toimijuutta historiassa ja asettaa heidät paikalleen – vieläpä syyllistää naista itseään siitä, jos tämä ei sitten tarpeeksi näy. Kirja jatkaa siis tätä häivyttämistä: Jenny esitetään koko ajan vain suhteessa Samuliin, tämän intohimoon, tavoitteisiin, teksteihin, matkoihin, kirjoituksiin, elämään. Jenny ansaitsisi mielestämme parempaa!
Jäimme myös miettimään, eikö kirjoja enää nykyään toimiteta? Tässä teoksessa on valtavasti toistoa eri osissa, luimme samat asiat enimmillään kolmeen kertaan. Lisäksi se on erittäin epätasainen: paikoitellen detaljin tarkka, paikoitellen ylimalkainen, toisinaan piinallisen henkilökohtainen.
Mietimme, haluammeko lukijoina tietää vaikkapa Jennyn raivokohtauksista sukujuhlissa? Ikään kuin jokin ylisukupolvinen katkeruus olisi paikoin ilkeiden ja tarkoitushakuisten sitaattien taustalla. Niiden kohdalla kustannustoimittajan viileä ja ammattimainen katse olisi saanut olla tarkempi. (Tai no, jäihän lukija nyt miettimään, oliko raivokohtauksella oikein jotain syytäkin Paulaharjujen suvun keskellä.)
Jennystä, tämän luonteesta ja tarkoitusperistä kirjan tekijä tekee myös erikoisia päätelmiä:
”Hän ei ollut vaatimaton, vaikka saavutti vaatimattomuudellaan huomiota. Hän ei kuitenkaan ollut niin vahva luonteeltaan kuin oletti. Kun Samuli alkoi saada vanhemmiten runsaammin kiitoksia, Jenny ei kestänyt seurata vierestä, vaan ehkä tiedostamattaan harmistui tilanteesta eikä kyennyt estämään katkeroitumistaan.”
Miksi tämä kirja on kirjoitettu?
Paulaharju arvostelee 1970-80-luvun ”naistutkijoita” tai ”naistutkimusta” pyrkimyksistä nostaa unohdettua Jennyä Samulin rinnalle itsenäisenä perinteenkerääjänä ja tuoda hänen toimijuuttaan esiin. Tämä on outoa nimetöntä kritiikkiä, hän ei mainitse tässä yhteydessä mitään lähteitä.
Toisaalta osaa pohjoisen tutkijoista, kuten Juha Pentikäinen, Kaisa Sinikara ja Risto Pulkkinen, arvioidaan kirjassa nimeltä mainiten ja heidän ”väärinkäsityksiään” ja ”väärintulkintojaan” korjaten. Arvostelua saa osakseen myös Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkiston päätös muuttaa kokoelma molempien aviopuolisoiden nimiin. Kirjan ääneen lausumattomana agendana onkin ehkä ”puolustaa Samulia”, ei niinkään kertoa Jennystä ja hänen mielenkiintoisesta elämästään?
Kirja on tekstiltään runsas, kuvaliite mielenkiintoinen ja lähdeviitteet, silloin kun niitä on, havainnollisia. Listausta kaikista matkoista ajankohtineen ja karttoineen jäimme kuitenkin kaipaamaan.
”Autio, öinen ja äänetön tunturimaa”
Kirja on parhaimmillaan autenttisena ajan ja Lapin, hienojen matkojen, maisemien ja ihmisten kuvaajana. Paulaharjut tekivät vuosien varrella valtavan määrän matkoja Lappiin, niin Suomen, Norjan kuin Ruotsinkin puolelle. He kulkivat tuhansia kilometrejä, tapasivat satoja ihmisiä, kuuntelivat heitä tuhansia tunteja. He olivat todellakin ”lähteneet meitä oppimaan”, kuten eräs haastateltava Jennylle sanoi.
Teos sisältää paljon ennen julkaisemattomia perinnekatkelmia kummankin Paulaharjun kerääminä, ne ovat mielenkiintoisia ja voimakkaita. Kuka tahansa Lapista, Pohjanmaasta tai kansankulttuurista kiinnostunut ihminen löytää kirjasta jännittäviä asioita ja oppii varmasti myös uutta.
Ilahdumme myös pienistä henkilökohtaisista terveisistä yli sadan vuoden takaa. Jenny kuvailee kirjeessään 1905 ensimmäistä retkeään tunturiin toisen meistä isoäidin äidille, koulutoverilleen ja ystävälleen Katri Snellmanille (os. Malmberg) näin:
”Ylhäällä tuntureilla koko päivän. Ylöspäin vaan. Loppumatkalla saimme kahlata lumessa. Ihania näköaloja lumihuippuisia tuntureja joka puolella.”
Kiitos, Jenny Paulaharju. Ajoittain oma autenttinen äänesi kuuluu tässä kirjassa. Se kuuluu ylhäältä Lapin tuntureilta, Pohjanmaan lakeuksilta tai oululaisesta opettajaperheen arjesta. Me pidämme Sinusta. Maankiertäjän tarinasta, itsenäisestä toimijuudesta, rohkeudesta ja sitkeydestä. Tästä kirjasta huolimatta.
Arvioitu teos: Marjut Paulaharju: Jenny Paulaharju. Maankiertäjän perintö. SKS-kirjat, Helsinki 2022.
