Kun Raamatussa kerrotusta Jumalasta yritetään lausua jotakin, lähdetään yleensä Luojan ja luodun vertailusta. Koska ihminen on luotu ja kuolevainen, täytyy Luojan olla luomaton ja ikuinen. Koska ihminen syntyy, kasvaa, vanhenee ja lopulta kuolee, hän on muuttuvainen, joten Jumalan täytyy olla muuttumaton. Vanhassa testamentissa on kuitenkin useita mainintoja, jotka kertovat Jumalan ”muuttaneen mieltään”.
1. Jumala ”muutti mielensä, ”vihastui”, ”leppyi” ja ”katui”
”Niin Herra muutti mielensä ja säästi heidät tuholta, jolla hän oli heitä uhannut.” (Jeremia 26, 19). ”Kun Herra näki Israelin teot, hän vihastui poikiinsa ja tyttäriinsä ja hylkäsi heidät.” (5. Moos. 32,19). ”Siksi temppelikin sai osansa kansan koettelemuksista ja myöhemmin yhtä lailla Jumalan hyvistä teoista: vaikka Kaikkivaltias vihassaan hylkäsi sen, se pääsi taas loistoonsa ja kunniaansa, kun Korkein Valtias leppyi.” (2. makkab. 5, 20) ”Kun Herra näki, että ihmisten pahuus lisääntyi maan päällä ja että heidän ajatuksensa ja pyrkimyksensä olivat kauttaaltaan pahat, hän katui, että oli tehnyt ihmisen, ja murehti sitä sydämessään.” (1. Moos. 6, 5-6)
Sitaateissa kerrotaan Jumalan myös ”uhanneen”, ”säästäneen”, ”hyljänneen”, tehneen ”hyviä tekoja”, ”nähneen” ja ”murehtineen”. Internetin miksiuskon.net-sivustolla vastataan erilaisiin Jumalaa koskeviin kysymyksiin. ”Mielen muuttumisen” sanotaan olevan ”ihmisen näkökulmasta esitetty sanonta”. Jos oletetaan näin olevan, miten sitten selittyvät ”vihastuminen”, ”leppyminen” ja ”katuminen”? Nämä reaktiothan yleensä ovat ”ihmisen näkökulmasta” juuri ”mielen muuttumista”. Kun ne Raamatussa kerrotaan suoraan omilla nimillään, ei kyse ole enää vain ”sanonnasta”.
Sivustolla selitetään Jumalan toimivan eri tavoin tilanteista riippuen, mutta ”aina muuttumattoman luonteensa mukaisesti”. Tähän lisätään tarkennukseksi, että Jumalan ”olemus”, ”tahto” ja ”luonne” ovat ”muuttumattomia”. ”Luonne” on tässä tärkein, koska Jumala toimii sen mukaan. ”Luonteella” ehkä tarkoitetaan persoonaa ja minuutta. Se on siis ”muuttumaton”. Kun Jumalan sanotaan olevan ennen kaikkea rakastava, lienee tämä piirre vallitsevin hänen ”luonteessaan”. Miksi hän kuitenkin ensin ”uhkasi” ja sitten ”säästi heidät tuholta”? ”Säästäminen” on rakkauden ilmaus, mutta sitä on edeltänyt ”uhkaus”. Eikö tässä tapahdu ”mielen muutosta”? miksiuskon.net -sivuston mukaan nämä ovat Jumalan toimintoja ”muuttuneen tilanteen edellyttämällä tavalla”.
Eivätkö nyt sanat ”vihasi”, ”leppyi” ja ”katui” saa merkityssisältönsä juuri siitä, että ne on ymmärrettävä tunnereaktioiksi ”muuttuneeseen tilanteeseen”? ”Muuttumattomuuden” tarkastelun kannalta ei ole tarpeen arvottaa noita tunnereaktioita sen enempää hyviksi kuin pahoiksikaan – se veisi vain tapahtumaketjujen kuvauksiin ja tunnereaktioiden perustelemisiin. Riittää, että ne ovat ”muutoksia” tunteesta toiseen. Oikeastaan, eikö Vanha testamentti kaikkinensa olekin kokoelma kertomuksia Jumalan reaktioista ihmisten tekemisiin?
En oikein tiedä, pelastetaanko Jumalan ”muuttumattomuus” sillä, että nuo tunnereaktiot sijoitetaan hänen ”muuttumattomaan luonteeseensa”, joka käsitteenä jää melko hämäräksi. Tunnereaktioita ei voi verrata ihmisen vastaaviin, mutta jonkinlaisina vaihteluinahan ne on ymmärrettävä. Ainakin keittiöpsykologille ne näyttäytyvät vähintäänkin tasapainottomuutena.
2. ”Ennaltatietämys” suhteessa ”muuttumattomaan”
Eräs Jumalaan liitetty ominaisuus on ”ennaltatietämys”. Kysymykseen, jos Jumala tietää ennalta, niin eikö kaikki ole silloin määrättyä, miksiuskon.net-sivustolla vastataan, etteivät Jumalan tietämät asiat ole kuitenkaan ennaltamäärättyjä, koska hän antoi ihmisille vapaan tahdon. ”Ennaltatietämys” on käsitteenä hieman harhaanjohtava, koska Jumalan ominaisuuksiin kuuluu myös, että hän on ”ikuinen”. ”Ikuisuus” taas ulottuu joka suuntaan eikä siinä ole aiempaa ja myöhempää.
Sivuston mukaan Jumala kuitenkin toimii ja kuuluu sen jälkeen aikaan, kun hän oli ”luonut ajan ja ajallisen luomakunnan”. Jos ”Hänen tietämisensäkin on täydellistä ja ylittää kaikkien luotujen olentojen tavan tietää”, niin miksi hän sitten reagoi tapahtumiin ”vihastuen”, ”leppyen” ja ”katuen”, ikään kuin ne tulisivat yllätyksinä? ”Ennaltatietämyksellä” ja -määräyksellä ei ole tässä mitään eroa, koska molemmissa tapauksissa mikään ei tule Jumalalle yllätyksenä. ”Katumisesta” voisi kuitenkin vähän saivarrella, etteikö hän ”ennaltatiennytkään” tekemisiään, koskapa joutui niitä ”katumaan”!
Jumalan ”ennaltatietämyksen” ja ”muuttumattomuuden” voisi ehkä ymmärtää yhteensopivan sillä tavoin, että ”muuttumattomaan” ei voi tulla mitään lisää: Jumala tietää kaiken – sellaisenkin joka on ihmisen näkökulmasta vasta edessäpäin. Jakeesta ”Kun Herra näki Israelin teot, hän vihastui poikiinsa ja tyttäriinsä ja hylkäsi heidät”, tosin saa käsityksen, että hän vasta silloin ”näki” ja sai tietää.
3. Vähempiarvoinen muuttuminen
Näyttää, että Jumalan ”muuttumattomuus”, jota ei Raamatussa selvin sanoin edes mainita, onkin johdettu kuolevaisen ihmisen muuttuvaisuudesta, joka on Jumalan ”muuttumattomuuteen” nähden paljon vähempiarvoisempaa. Muutos, joka on monessa suhteessa positiivinen ja välttämätön edellytys asioiden kehitykselle, on täytynyt ikään kuin mitätöidä Jumalan ”muuttumattomuuden” vastakohtana. Vaikka Jumalan ”muuttumattomuudella” tarkoitetaankin hänen täydellisyyttään: se ei parane eikä huonone; se tekee hänestä liikkumattoman ja jämähtäneen, se kahlitsee Jumalan. Vanhan testamentin Jumalaa eivät kuitenkaan kahleet pidätelleet ja ilman hänen vallattomuuttaan Pyhä kirja olisikin jäänyt kovin ohueksi.
Lähteet
Artikkelikuvassa Albrecht Dürer: Johanneksen ilmestys: neljä ratsastajaa (1497–1498).
